Hyvä maanantai. (ja juoksuoksennus)

Kävelin tänään Lahden keskustan läpi. Oli hyvä olla. Juuri sellainen äkillinen hyvä olo, josta joskus kirjoitin.

Kävin aamukahvilla suosikkikahvilassani ja ihana myyjä oli juuri sellainen asiakaspalvelija, kun siihen hetkeen sopi. Kävin pankissa vaihtamassa rahaa ja sielläkin asiakaspalvelu sekä asiakkaan huomioiminen oli just eikä melkein.

Aurinko on paistanut jo ainakin kolme viikkoa putkeen. Olihan taas vähän kirpakka pakkanen, mutta kevään on pakko olla täällä ihan kohta, just, pian. Kulman takana.

Iltapäivällä katsoin kaksi jaksoa pimeää salaisuuttani Suurinta pudottajaa ja söin samalla terveysnameja sängyllä maaten. Uskottelen itselleni niiden olevan terveysnameja. Koira nukkui jalat kohti kattoa kyljessäni. Minun ei tarvinnut olla sillä hetkellä missään muualla, minun ei tarvinnut tehdä mitään muuta, se oli minun paikkani.

Oli kuitenkin mukavaa, että oli syy nousta ylös ja lähteä koiran kanssa ulos ja tehdä ruokaa pienelle perheellemme.

Olen jo pitkään ajatellut tehdä makaroonilaatikkoa. Miten hyvää siitä tulikaan! S-marketin halpismerkille oli muuten tullut luomukananmunia myyntiin. Luomumakaroonilaatikko kaikilta osin. Arjen iloja. Jälkiruoaksi serkun tekemää sorbettia ja sekin kaikin puolin puhdasta herkkua.

Ilta sohvalla. Pääsin eilen vihdoinkin juoksemaan pitkän lenkin ja sen kunniaksi tänään voi hyvällä omallatunnolla ja tyytyväisellä mielellä antaa kehon palautua.

Perjantaina lähdetään miehen kanssa reissuun. Ihana odotus hiipii kehoon ja ajatuksiin.

Tänään ei ole ollut tarvetta miettiä mitään keskeneräisiä asioita tai menneitä/olevia/tulevia epäjuttuja.

Jälkiajatus. En tiedä onko sohvaperunalle hyvä vai huono asia lähteä tavoittelemaan maratonia. Ei ole hyvä asia, että sohvan reunalle päässeelle perunalle liikunta aiheuttaa valtavaa stressiä. Pakkaset jatkuvat ja jatkuvat. Juokseminen ei tunnu hyvältä kylmässä. Erinäisillä nettisivuistoilla muut juoksijat kertovat miten pakkaset eivät häiritse mitään. 28 pakkasastetta on loistokeli juosta. Ei minusta. Viikot kuluvat ja juoksemattomuuden paniikkikello tikittää päässä sekuntikellon tavoin. Pinna on tiukalla. Yrittää käydä jumpalla ja ajaa sisäpyöriä. Nostetaan kuntoa. Ääni päässä kuitenkin sanoo, että juoksemaan oppii vaan juoksemalla. Maraton ei ole mikään spinningtunti. P*le.

Eilen sitten tuli se keli, että lähdin viikon tauon jälkeen matkaan. Mikä ilo täyttää ihmisen, kun juoksu kulkee. Jotain on tehty oikein, kun kilometrejä kertyy. Aurinko paistaa. Itsetunto nousee. Tajuaa, että ei tartte joogakurssia. Pään saa tyhjäksi ihan kotisuomalaisella lajilla luonnon äärellä juoksemalla. Lopulta juoksin reilun puolimaratonin. Yes. Ei ole tarvetta mennä takaisin sohvalle, vaan jatkaa kohti maratonia. Onhan se vielä kaukana, mutta taas pari hyvää päivää tavoitteen kanssa vietetty. Monta kauhunsekaista päivää vielä edessä, mutta kesäkuussa tämä on ohi. Kävi, miten kävi.

Sitä olen myös paljon miettinyt, että miten mikään ei riitä! Puolitoista vuotta sitten aloitin juoksemin nollasta. Ensiksi treenattiin kympille, sitten puolikkaalle ja nyt kokonaiselle. Päivä päivältä olen paremmassa kunnossa, mutta ei riitä! Ei olla kymppi-kunnossa, ei olla puolikas-kunnossa, ei olla maraton-kunnossa. Paskan möivät. Olen kuitenkin yrittänyt olla itselleni armollinen (huonosti olen kyllä onnistunut) ja hokenut, että tärkeämpää kuin toukokuun 28.päivän tapahtumat, on pysyvä liikuntaharrastus, joka on jatkunut viimeinkin näinkin pitkään.

Viime viikolla sain ihanan viestin juoksevalta ystävältäni, joka oli ajatellut minua tsempatessaan itseänsä juoksumatolle. Viesti sai mielen iloiseksi. Ystävälle vaan terveisiä sinne pohjoisen suuntaan: aiheutat minulle samaa!

Voisin kirjoittaa juoksemisesta teille koko illan. Maratonin juokseminen on toki pääsääntöisesti kiinni kunnosta, mutta kyllä tässä treenamisen aikana tulee laitettua päätäkin kuntoon. Ymmärrys sohvaperunasta maratoonijuoksijaksi siirtymisestä vaatii jonkinverran pohdintoja. Huh. Tulihan avauduttua.