30. elokuuta 2011

Onko meillä varmasti riittävästi astioita?

Meidän astiastomme on tummansinistä 24h:ta. Sitä vanhempaa sinistä, jota ei ole saanut kaupasta enää vuosiin. Ostimme kaikkia osia melko riittävästi, mutta muutama hankinta jäi tekemättä. Välillä myös tuntuu, että jotakin väriä tai elävyyttä voisi olla täysin sinisen kattauksen joukossa. Tänään huomasin, että 24h-sarja täydentyy uudella kuosilla. Mä aina välillä haaveilen, että kattaukseen saisi kaikille oman puolenlitran vesikannun. Nyt puhutaan siis 4 hengen kattauksesta. Meillä mahtuu syömään vain neljä henkilö kerrallaan. Mulla, eiku siis meillä, on noita 24h-kannuja sinisenä kaksi. Nyt tuossa on sitten loistava kattauksen lisä: valkoinen 24h-kannu sinisin merkein. Tervetuloa kannu asumaan meille ja otahan kannukaverisikin mukaan!
"Heikki Orvolan suunnittelema 24h-astiasto saa tänä syksynä uudet vaatteet. Suomalaisten designereiden Harri Helorinteen ja Jarkko Kallion suunnittelema Tuokio-kuvio on nostalginen ja tuo mieleen muistoja menneestä. Tuokio suunniteltiin korostamaan 24h-sarjan helposti lähestyttävää muotoa, jonka selkeät, yksinkertaiset ja pehmeät linjat ovat miellyttäneet suomalaisten silmää vuodesta vuoteen. Vuonna 1996 tuotantoon otettu 24h-sarja nimettiin tuolloin käyttötarkoituksensa mukaisesti: 24h – astioita päivän jokaiselle tunnille. Sana ’tuokio’ puolestaan kuvaa ajan intensiivisyyttä - erityistä ja muistoja synnyttävää hetkeä.
– Tuokio-kuvio on hyvin ajankohtainen ja tätä päivää, mutta se on samalla hyvin inhimillinen – ilman täydellisyyden vaadetta. Kuviolla on vahva oma luonne, kuvailevat Helorinne ja Kallio suunnittelemaansa kuviota. "

Kuva ja lainaus: www.mtv3.fi/koti/sisustus

Pohjalle ja takaisin.

Pari viikkoa on mennyt alavireessä.

Se johtuu muun muassa kesän loppumisesta. Ärsyttää, kun kesä muuttuu syksyksi liian nopeasti. Ei muutu oikeasti, mutta ihmisten puheissa se tapahtuu. Puhutaan syysvaatteista ja puetaan pitkät housut jalkaan lämpötiloissa, jotka keväällä saisivat meidät riisumaan ne. Aloitetaan uudet syksyharrastukset ja mitä kaikkea. Jos elokuu on jo syksykuukausi, niin sitten kesäkuukausia on vain kaksi. Aika vähän. Elokuutani ette siis saa.

Alavireyttä ei voi kuitenkaan täysin ulkoistaa, vaan pitää katsoa peiliinkin. Epäselviä ja keskeneräisiä asioita on aika paljon: sukkalaatikon siivoamisesta tulevan talon asioihin. Isot ja pienet kuviot menevät sekaisin ja mykkyrälle. Mistähän sitä aloittaisi kaikkien asioiden kanssa? Pitäisi ymmärtää, mitkä asiat ovat heti hoidettavissa ja mitkä hoituvat ajan kanssa. Pitäisi tehdä to-do-listoja, mutta ei ole varma jaksaako niitä toteuttaa. Tuovatko ne parannuksen asioihin vai burn outin?

Ystäväni kuolema on herättänyt monta ajatusta, jotka pääasiassa kiertävät kehää. Kysymyksiä ja ajatuksia, joille ei muodostu syy-seuraussuhteita eikä loogisia ajatuskulkuja. Ajatuksia, joihin kuluttaa paljon energiaa. Eikö energianmäärä olekin vakio? Kun energiaa laittaa yhteen, niin se on poissa jostakin muusta. Fysiikkaa.

Viime viikolla mies sairastui flunssaan. Tiesin, että se siirtyy mulle jollakin viiveellä. Sieltähän se tuli. Sunnuntaina kello 15:00 mä tiesin, että se on mussa. Ei mies, vaan tauti. Ehdin just viettää kivan päivän Helsingissä. Sen verran tauti tuli siis mua tässä asiassa vastaan.

Eilen oli sitten ensimmäinen saikkupäivä. Tuli oikein tarpeeseen. Alavireisen ajanjakson saa päättymään käymällä oikein pohjalla. Pyörii nenäliinojen seassa tukkoisena ja kuumehöyryissä. Päättää, että on maailman onnettomin ihminen, jolla ei ole muita vaihtoehtoja kuin tuijottaa seinää. Jimi yritti parhaansa mukaan pilata mun pohja-päivän kipuamalla syliin nukkumaan. Yritä siinä sitten murjottaa ja kaivaa kuoppaa syvemmäksi, kun maailman ihanin koira tuhisee kyljessä. No, kyllä mä aika syvän kuopan kuitenkin sain kaivettua.

Mä uskallan kaivaa kuopan, koska jaksan vetää itseni sieltä ylös. Tähän peliin kuuluu tämä seuraava päivä, jolloin olen taas iskussa. Tai olisin iskussa, jos en edelleen olisi täällä sohvalla nenäliinojen alla kuumeilemassa. Näen kuitenkin valon tunnelissa ja se ei ole vastaantuleva juna.

Asiat on kirkastuneet ja tein to-do-listan. Ei se ollutkaan niin pitkä. Siivoa vaatekaappi, osta pölypussiton imuri, nosta liikunta prioriteettillistalla ylös ja kirjoita puuttuvat esseet yliopistolle. Pitää vaan laskea elämä arjen tasolle ja elää sitä as you want it. Turhat haahuilut sivummalle ja kiinni elämästä. I`m back.

JK. Tänään en siis enää voinut tuijottaa seinää, vaan kaivoin TheKenkälaatikon esiin. Sinkkuelämää laittaa lisävirettä elämään. Tänään on jo treenattu maratonille, rakastettu, näytetty nätiltä ja oltu tosi ystäviä sekä oltu treffeillä New Yorkin kanssa. Ei huono päivä ollenkaan.

29. elokuuta 2011

28. elokuuta 2011

Uutta vuotta ja uusia lupauksia odotellessa.

Kävin tänään Helsingissä ihmettelemässä Helsinki City Triathlonia. Kummipojan isä kävi tän ns. mini-triathlonin hoitamassa. 300 metriä uintia, kymppi pyörällä ja kolmosen lenkki päälle. Mä ajattelin jo viime kesänä, että pitäiskö käydä tapahtuma kokeilemassa ja tänäkin vuonna harkitsin. Tuntui vaan liian hankalalta rahdata pyörää junalla sata kilometriä pienen pyrähdyksen takia. Katsomossa seistessä en kyllä enää muistanut, että mikä siinä tuntui niin hankalalta. Olisi ollut mukava kokeilla lajia. Tää mun kaikki urheiluhan on aina hiljaisesti tähdännyt kohti triathlonia.

Kuluvan vuoden uuden vuoden lupauksissa oli maraton ja tekniikkauimakoulu, jotka siis hiljaa-hyvää-tulee-hengessä vievät minua kohti triathlonia. Jonkin pituista matkaa. Toivoisin matkan olevan kuitenkin aidosti haastava, mutta kuitenkin oman kunnon rajoissa. Uimakoulu on loka-marraskuulle varattuna ja maraton on jo (onneksi) hoidettuna.

Ei enää montaa kuukautta, kun voi tehdä uusia lupauksia ensi vuodelle ja tiedä vaikka tulisi luvattua jotakin uintia, pyöräilyä ja juoksua yhdistävää toimintaa. Kaikki on oikeataan kiinni tuosta uimisesta. Oppiiko kurssilla jotain ja miten pitkään uintimatkaan pystyy sitoutumaan. Ei siis vielä mennä ensi vuoden lupauksiin, hoidetaan ensin nämä tän vuoden lupaukset kunnialla. Duhastakin pitäisi tervehtyä.

25. elokuuta 2011

Elämää sovituskopissa.

En pidä vaateostoksilla käymisestä. Haluan kuitenkin pukeutua hyvin ja päivä kulkee paremmin, kun vaatteet istuvat hyvin ja miellyttävät silmää. Syy- ja seuraussuhde ei siis varsinaisesti toimi, joten välillä on mentävä ulos mukavuusalueelta ja kipitettävä vaatekauppaan.

Kaikista pahinta on housuostoksilla käynti. Eilen sitten lähdin juurikin housukauppaan. Sain ostettua housut. Alkusyksyyn soveltuvat ohkaiset housut. Muodikkaasti ovat lahkeet hiukan lyhyet ja vyötärö korkealla.
The mission is complete.

Ennen housujen ostamista pääsin kokemaan sen tunteen, kun myyjä etsii sinulle housut. Palvelu on mukavaa. "Nää on varmaan sellaiset mitä sä etsit, näitä on mennyt paljon ja näistä on tykätty, tää on varmaan sun koko, mees kokeilee." Siihen se mukavuus sitten loppuikin. Housunlahje ei mahtunut edes polven yli.  "Oliko kivat?" räpsyttää myyjä ripsenpidennykset viuhuen. "Ei ollut." Hyvällä asiakaspalvelijalla on toki uusi vaihtoehto heti käsillä. "Meille tulee lokakuussa vähän samantyyppistä, mutta niissä on reisissä enemmän tilaa, mä voin laittaa sulle tekstarin kun ne tulee." Jäin nöyränä odottamaan tekstaria.

Päätin, että en syö enää ikinä tai ainakaan ennen sitä tekstaria. Töissä on kuitenkin tänään lettuja. Sellaisia, jotka täällä paistetaan yksi kerrallaan. Ehkä mä sittenkin syön - ainakin tänään. Mahduinhan mä sentään edes näihin yksiin housuihin. Uusissa housuissa siis töissä ja ovat kuulemma tosi kivannäköiset.

21. elokuuta 2011

"Tähän sopisi aamupalajätskit..."

Sunnuntaiaamuna, kun kuulee otsikon mukaisen ehdotuksen ja siihen iloisen vastaanoton, niin tietää olevansa kotona. Nää on mun ihmisiä.

Vietin kesäisen viikonlopun serkustapaamisessa Virtasalmella. Olihan mukavaa! Hauskoja hetkiä yhdessä, omaakin aikaa lenkillä, loputtomia keskusteluita, naurua, ruokakattauksia toinen toisensa jälkeen, kiireettömyyttä, pitsaa ja Jukka Poikaa, elämäni ensimmäinen hyvä valkoviini ja lisäksi isäntä ja emäntä jäätelötehtailijoiden jätskien maistelua. Talviturkkikin tuli heitettyä ja sauna on parasta päivällä virkeänä. Tanssittiin me sit sohvillakin! Me like.

Minä ja Taina-serkku jouduttiin suklaakahvi+dominojäden suhteen jäähylle.

Tiimikynsilakat, jotta meidät erottaa sitten baarissa.
"Sanotaan sitten pokelle, että noutaa salista kaikki ne, joilla on tällaiset kynnet..."

Omat kupit.

Lupaus siitä, että kohta taas syödään....

Tärkeät merkinnät.

Yöjuoksu?

Aurinko paistaa kello kolme tai ehkä huomenna...

Meillä on liput!

Jos jotain pientä taas syötäisiin tai vaikka isompaakin...

Luonto-opintoja.

Käyn ahonlaitaa...

Ensimmäinen hyvä valkoviini ikinä. Kylmänä.
Poseerausta.
Uima-asua ei tarvita.

18. elokuuta 2011

Kuolema koskettaa meitä kaikkia.

Läheisen kuollessa iskee suru. Iskee suru siitä, että ystävä on poissa. Ystävän elämä jäi kesken. Joskus vanhemman ihmisen kohdalla kuolema on helpotus. Hän oli jo elänyt elämänsä ja oli aika lähteä pois. Nuorenkin ihmisen kohdalla voi miettiä, että pitkän sairauden jälkeen kipu on nyt poissa ja saa rauhassa levätä. Kipu olisi ollut poissa myös, kun olisi vaan tullut terveeksi.

Oman surun kanssa ei osaa olla, joten suree toistenkin puolesta. Suree pienen lapsen puolesta, joka menetti äitinsä. Suree aviomiehen puolesta, joka menetti vaimonsa. Suree vanhempien puolesta, jotka menettivät tyttärensä. Suree ystäviensä puolesta, jotka olivat todella läheisiä kuolleen kanssa.

Suree itseään surun keskellä. Suree jo etukäteen kaikkien läheisten kuolemia. Suru on suuri ja kattaa niin paljon. Suru vie unen ja ruokahalun. Suru painaa rinnassa.

Kaiken surun keskellä haluaa nostaa lippua korkeammalle. Me olemme vielä täällä ja meidän tehtävä on tehdä omasta ja toistemme elämästä hyvä. Tämän kun jaksaisi muistaa aina.

Suru on lähellä vihaa ja vitutusta. Nuoren ihmisen kuolema ei ole vain oikein. Tekisi mieli huutaa, mutta ei tiedä, että kenelle sopii huutaa. Pitänee siis vain surra rauhassa ja hiljaisuudessa. Juosta läpi kyynelten.

Aikuisten elämään kuuluu kuolema.

Menetin eilen ystävän pitkän sairauden murtamana.
Hänellä oli usko, joka vei hänet johonkin parempaan paikkaan odottamaan meitä muita.

16. elokuuta 2011

Harmitus.

Kaikki helsinkiläiset ystävät, tuttavat ja kadunmiehet o-hoi! Miksi kukaan ei ole sivistänyt minua siitä, että Mihail Baryshnikov tanssii tällä viikolla siellä teillä? Tänne maalle tieto tuli vasta viikonloppuna. Helsingin Uutisissa ja ties vaikka missä siitä on kerrottu jo viime keväänä. Mies on viettänyt viikkoja siellä teidän kanssanne. Kaikki olette häntä kuitenkin menossa katsomaan ja olette stalkkailleet häntä pitkin Punavuorta. Mä niin tiedän tän. Mäkään en kerro teille jatkossa mitään. Nih!

Kuva: Korjaamo.fi

14. elokuuta 2011

Päijät-Hämeen ihmeitä: Pyhäniemen kartano

Naapuripitäjässä Hollolassa sijaitsee Pyhäniemen kartano, jonka päärakennus on vuodelta 1780. Kartano on kokenut uuden tulemisen ja nyt kaksi kesää siellä on voinut ihastella taidetta: maalauksia, patsaita, alkuperäisiä tulisijoja sekä kaikenlaista muuta kaunista, jota voi koskea. Tuntuvan taiteen lisäksi kartanolla voi nauttia musiikista, kunhan osuu paikalle oikeana kesäisenä lauantaina. Konsertteihin oli ainakin tänä kesänä oikein linja-autokuljetukset Helsingistä. Kahvilakin toki löytyy. Me kävimme kahdesti ihmettelemässä kartanoa tänä kesänä. Pyhäniemi sulkeutuu talveksi, mutta ensi kesänä sitten tervemenoa vain kaikille.



















13. elokuuta 2011

Mies- tai naisasiaa.

Eilen jouduin sanomaan vaikean sukunimen kirjain kirjaimelta puhelimeen ja käytin apuna kyseisillä kirjaimilla alkavia sanoja.

Huomasin käyttäväni vain miesten nimiä. Käytin mm. Pekka, Antti, Lauri, Teemu ja Heikki-nimiä.

Puhelun jälkeen rupesin miettimään, että teenkö aina näin.

Luulen tekeväni.

Mihin naiset jäivät? Onko tämä naisasia-asia?

Joku vierasperäinen kirjain, kuten F on faarao. Faaraokin taisi olla mies.

 Ä on sentään äiti.

9. elokuuta 2011

Viikonloppuna oli aakeeta ja laakeeta.

Perjantaina otettiin koiran kanssa suunta kohti Seinäjokea. Ensiksi junalla Tikkurilaan ja siitä sitten pendelöimällä Seinäjoelle. Tuo Pendoliino on kyllä niin legendaarinen juna noiden myöhästelyjensä kanssa. Nelisenkymmentä minuuttia oli myöhässä taas vaihteeksi. Onneksi ilma oli hyvä ja koira rauhallinen.
Eka meitä vaan nauratti....

Tampereen kohdalla oli jo "koska me ollaan perillä"-meisinki.
Seinäjoella meitä oli vastassa mieheni, joka oli Pohjanmaalla ollut menneen viikon. Meidän oli tarkoitus ajella kohti mieheni vanhempien kotia, mutta mies olikin ostanut meille yön Härmän suunnasta Powerparkista. Siellä meitä odotti "mökki". Se oli ihan mukava yllätys sekä itselleni, että koiralle. Pitkän matkan päätteeksi saimme olla keskenämme ja kerätä voimia. Koira on aina innoissaan hotellihuoneissa, möyhii pedissä ihan tohkeissaan ja etsii kaikki paikat. Sänky oli todella pehmeä, mutta yhden yön se meni. Se oli kuin pieni pesä.

Me asuttiin tuossa alakerrassa.
Aamulla heräsimme aikaisin ja kävimme koiran kanssa lenkillä. Uskaltauduin käymään pulahtamassa huoneen edessä olevassa altaassa. Vesi oli todella kylmää!


Lähdimme aamiaiselle alueen hotelliin. Hotelliaamiaisella minut saa pidettyä hyvällä tuulella jonkin aikaa. Aamiainen oli ihan monipuolinen. Croisantteja oli kahta laatua, mutta kummatkin olivat ei-niin-täydellistä-tasoa. Koira saa aina hotelleissa leikkeleaamiaisen, doggybagiin pakataan sille leikkeleitä ja pari juustosiivua.


Mies oli varannut minulle vielä ratsastusta, yllätyksiä toisensa jälkeen. Olen viimeksi ollut hevosen selässä viime vuosituhannella, joten pientä jännitystä oli ilmassa. Retkelle maastoon lähtivät minä, ohjaaja sekä kaksi muuta tyttöä. Muilla oli kunnon ratsastusvarusteet, minulla farkut ja lainakumisaappaat. Siellä sitä sitten mentiin hopoti-hop. Laukat, ravit ja tienylitykset. Aluksi jännitti vähän liikaakin, mutta kyllä se siitä sitten iloksi muuttui. Vesisadetta en huomannut yhtään! Vasta tallilla huomasin olevani ihan läpimärkä. Huih!

Mies oli onneksi jo perjantaina käynyt kiertämässä Powerlandin huvipuiston, niin minun piti osallistua vain 5D-teatteriosuuteen. Olihan kalliit minuutit, mutta olihan se ihan yes, mutta ei mikään mieletön!

Keskisen Vesan ihmeitä kävimme vielä ihmettelemässä Tuurissa. Siellä oli muutama muukin ja ei oikein lämmetty ostoksille. Pakollinen kierros ja äkkiä pois.
Sitten siirryimme anoppilaan. Siellä vierähti sitten vuorokausi päiväunia nukkuen, syöden, koiran kanssa ulkoillen, miehen sisarusten kanssa höpötellen ja appivanhemmilla oli vielä sunnuntaina 35-vuotishääpäivä.

Sunnuntaina ajelimme kotiin ja pysähdyimme matkalla Vehon automuseossa. Lähtiessämme saimme pari pussillista lämpimiä munkkeja matkaevääksi. Olivat menossa kiinni ja munkkeja oli jäänyt yli. Pitihän niitä toki maistaa ja oli niin hyvää. Joku kohtuus kuitenkin ja ne pakattiin miehen mukaan töihin jaettavaksi.

2. elokuuta 2011

Lukeminen kannattaa aina.

Olen taas ajautunut tilanteeseen, jossa luen lähes ainoastaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Se on ihan hyvä asia sinäänsä, mutta lukemishetki jää usein hyvin lyhyeksi unen painaessa silmäluomiin. Siitäkään ei ole muuta haittaa, kuin kirjojen hidas eteneminen. Maailmassa on niin monta kirjaa, jotka odottavat vielä lukemista.

Minulla ei ole erikseen kesä- ja talvikirjoja, lomakirjoja ja arkikirjoja. Aina on kasa kirjoja kesken. Lehdissä usein kerrotaan kirjamyynnin laadullisen sisällön vaihtelevan vuodenaikojen mukaan. Sekin kertoo varmasti siitä, että kesällä pohjoisen kansa elää toisella moodilla kuin talvisin.

Itselläni on menossa tämä lukuprojekti. Tänä kalenterivuonna olen lukenut vain kolme kirjaa tuolta listalta. Kaikki olivat hyvin viihdyttäviä ja suosittelen niitä kaikille. Keväällä luin Anna Kareniinan ja tässä kesällä tuli nautittua Kotiopettajattaren romaani ja Ennen päivänlaskua ei voi. Kotiopettajattaren romaani oli nuoren naisen kasvutarina romantiikalla höystetttynä. Jos miehet ovat joskus puhuneet tunteistaan ja ajatuksistaan kuten tässä kirjassa annetaan ymmärtää, niin vessanpöntön kannen laskeminen naisen pyynnöstä on aika pieni ele kertomaan, että välittää. Ennen päivänlaskua ei voi on voittanut Finlandiapalkinnon vuonna 2000 ja se oli ihan uskomaton. Sen joutuu kyllä lukemaan uudelleen, koska jotenkin minusta tuntuu, että minulta jäi jotain ymmärtämättä kirjan loppuhuipennuksesta. Nämä kirjat sopivat ehdottamasti tuolle klassikkolistalle. Eilen aloitin listalta kirjan Vuosi 1984.

Kesällä luin myös tulevan klassikon (no ei oikeasti) The Carrie´s Diary, joka kertoo Carrien (jos, et tiedä kuka Carrie, niin se on oma häpeäsi) teini-iästä ja elämästä ennen New Yorkia. Tulihan kerrattua Lontoon kieltä. Jos kirja olisi kertonut vain jostakin teini-ikäisestä Carriesta, niin en tiedä olisinko koskaan nähnyt takakantta (tai etukanttakaan). Ei kirja mitenkään älyttömän huono ollut, mutta en ollut ihan varsinaisesti kohderyhmää. Vai olinko, kai mä olin. Samaan aikaan luin myös Eve Hietaniemen Yösyötön. Se oli oikein koukuttava tarina siitä, miten mies jää yksin vastasyntyneen kanssa ja elelee vauvan kanssa kahden taaperoikään asti. Tarkempaan juoneen en puutu. Klassikoita ja hömpämpää siis fifty-sixty.

P.S. Joku muukin on lähtenyt kahlaamaan näitä sataa kirjaa.