31. heinäkuuta 2011

Maauimalassa kesäisessä Lahdessa

Lahdessa on kesäisin käytössä maauimala, joka on rakennettu mäkihyppytornien alle. Lauantaina käytiin loikoilemassa ja vähän urheiltiinkin. Me vaan uitiin, mutta jotkut hyppäsivät mäkeä. Lahtihan on kuitenkin talviurheilukaupunki, ei mikään uintikaupunki.
Maauimala suljetaan jo elokuun puolessa välissä, jotta mäkihyppääjät pääsevät treenaamaan suurmäestäkin. Kansa on noussut barrikadeille ja tehneet kansalaisaloitteen, jotta kaupunkilaisten mahdollisuus ulkouimiseen menisi ammattiurheilijoiden treenien ohi. Tänä kesänä kautta ei pystytä jatkamaan, mutta ehkä jo ensi kesänä. Kansalaisaloite, miten kaunis sana.
Ostin joku aika sitten bikinit, jotka eilen koeuin. Ei ole kovin moni koskaan  minua bikineissä nähnyt.
Punaisessa ympyrässä mäkihyppääjä.
Suurimmassa pudottajassa mainostetaan kovasti Subwayta. Mainoksen uhri.
Todella koukuttava kirja, jota ei halua lukea heti loppuun, koska sitten se olisi ohi liian nopeasti.
Paljain jaloin.

Turistikuvaa.

Luonto on täynnä muotoja.

29. heinäkuuta 2011

Täydellisyys on tykkäämisen arvoista! - osa II

Ensimmäinen osa on luettavista tästä.

Toisen osan tähtenä toimii Jennifer Aniston. Gwyneth on mun pitkäaikaisin idoli ja seuraavana on Jennifer. Molemmat ovat ihania ja (leikisti) täydellisiä sekä sellaisia ihmisiä, joita haluaisi ystäväpiiriinsä.

Jennifer löytyi Frendien kautta. Mä olen myös ihan crazy Frendien suhteen.
DVD-boxia on kulutettu.

Syystä tai toisesta rupesin seurailemaan Jenniferin elämää, vaikka hän ei ollut mitenkään mun suosikki Frendeissä.  Luultavasti luin jonkun haastattelun tai näin hänen haastattelunsa näköradiosta, joku kuitenkin iski ja syvälle.
(tai sitten mulla vaan on "a thing" Bradin ex-kihlattuihin.)

Miksi sitten fanitan Jenniferiä? Pääosin samoista syistä kuin Gwynethiä. Hän on hauska ja aito ihminen. Toisaalta kaikki ei ole hänellä mennyt by-the-book, mutta toisaalta hän on saanut niin paljon, että mihin kirjaan tuollainen elämä ois osattu kirjoittaa. En muista hänen koskaan valittaneen, että miten kauheeta on olla Jennifer, vaan on aina positiivinen ihminen haastatteluissa, vaikka ne käsittelisivät eroja, lapsettomuutta tai huonosti menneitä leffaprojekteja. Ammatillisesti Jennifer on myös todella hyvä koomikko. Itse en ole hänen elokuviaan montaakaan nähnyt, eivät ole ihan minun genreä, mutta hän osaa todellakin huumorihommansa. Professional. Voisin kyllä jonkun hänen leffansa joskus vuokrata. Kyllä mä niistä varmasti pitäisin, ainakin sokerihumalassa.

Jennifer on toki myös uskomattoman kaunis ja fyysisesti huippukunnossa. Voi ainakin kuvitella, että hyvä olo itsensä kanssa näkyy hyvänä myös ulos. Minulla oli se joogakurssi tämän vuoden uuden vuoden lupauksissa ja olin hiukan miettinyt siitä lupauksesta luopumisesta...mutta, mutta what would Jennifer do? Menisi tietysti sinne kurssille, koska on merkittävä joogan puolestapuhuja. We'll see.

Tänään tuli pari vuotta vanha Jenniferin haastattelu Oprahissa. Jennifer on aina hauska, aito ja positiivinen. Nelikymppisenä hänen elämänsä on kuulemma parempaa kuin ikinä. On tärkeää, että telkkarista tulee positiivista ohjelmaa ja hyvää elämän asennetta. Puoli miljoonaa suomalaista syö mielialalääkkeitä. He kuuntelevat Jenni Vartiaista ja sitä Tuntematon Potilas-hemmoa (joka kävi tänään mun työpaikalla), kun heidän pitäisi fanittaa ihmistä, joka kertoo nauttivansa elämästä! (niin kuin minä teen: fanitan ja nautin)


Me ollaan synttärikaimoja. Mä oon -79 ja Jennifer on -69. Mulla on aina kymmenen vuotta aikaa olla yhtä upea kuin Jennifer on kyseisessä iässä. She keeps me going! Pitää varmaan mennä sinne jooga-kurssille.


J.K. Onko fanittaminen tosi epäaikuista? Jos on, niin ei haittaa. Ketä te fanitatte?

24. heinäkuuta 2011

Ihminen on paha.

Peruskoulussa käytettiin paljon aikaa Pohjoismaiden kokonaisvaltaiseen opiskeluun. Historiaa, maantietoa, yhteiskuntaoppia, ruotsia, biologiaakin. Pohjoismaat pelasivat yhteen. Pohjoismaat olivat oma blokkinsa. Lintukoto. Hyvinvointivaltioiden keskittymä. Turva ja apu. Täällä meidän on hyvä olla keskenämme.

Sitten mä kasvoin aikuiseksi tai sitten peruskoulussa ei enää lapsille kerrota tätä Pohjoismaa-tarinaa. Ne eivät enää tiedä, että tää on meidän lintukoto, jossa meillä on hyvä. Islanti meni konkurssiin, suomalaislapset rupesivat ampumaan toisiaan, äärioikeisto nousi meillä kaikilla asemaan arvaamattomaan ja Norja sai siitä maksaa kovimman hinnan.

Norjan tapahtumat eivät mene jakeluun. 32-vuotias aikuinen mies menee saarelle ja suunnitelmallisesti ampuu lapsia. Samanikäinen ihminen kuin minä, jonka todellakin pitäisi elää aikuisesti, juoksee ympäri saarta ampuen kymmeniä lapsia ilon huutojen saattelemana. Rikkaassa hyvinvointivaltiossa, joku kokee, että näistä nuorista olisi kasvanut väärän aatteen ihmisiä, jotka olisivat voineet heilauttaa hänen lintukotoaan. Onneksi mun ymmärrys ei riitä tähän, itkulle ei tulisi loppua.

En tiedä onko seuraavasta asiasta kirjottaminen sopivaa, mutta haluan sen tuoda julki. Otsikko sanoo, että ihminen on paha ja minäkin olen ihminen. Ensimmäisissä uutisissa Oslon pommi-iskun jälkeen alkoi spekulointi, että mikä ääri-islamistinen liike on tämän tehnyt ja etsittiin yhteyttä Nato-operaatioihin Libyassa tai Afganistanissa. Media oli jo päättänyt, että NE TOISET ovat tämän takana. Illalla, kun ampuja/pommi-iskun tekijä saatiin kiinni ja ensimmäisissä uutisissa kerrottiin, että kiinniotettu on vaalea, pitkä mies. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että siinäs näemme pohjoismaalaiset-lintukotolaiset, mekin osaamme. Ei tarvitse olla muslimi pystyäkseen tällaiseen, kyllä äärikristyttikin osaa. Päivä tämän jälkeen katsoin uutisia ja sitten sain toisen epäkorrektin ajatuksen. Tiedättekö, että tämä mies on tällä hetkellä jossakin sellissä. Häntä vartioi x-määrää ihmisiä, jotta hän ei pääse itseään laittamasta hengiltä. Ajatelkaa itseänne niiden ihmisten tilalle. Katsoa tuntitolkulla ihmistä, joka on tehnyt tällaisen teon. Niillä ihmisilläkin on luultavasti aseet. Heillä on mahdollisuus sulkea silmänsä, jos tämä tappaja keksisi jonkun keinon päättää päivänsä säilössä. Tällaiset ääritapahtumat saavat tunteet ja ajatukset lentämään ainakin allekirjoittaneella.

Maanantaina sitten kuulemme miehen perustelut tälle kaikelle. Kaikki muut hullut voivat ottaa siitä sitten oppia.

Lopuksi vaan sanon, että olen jo pitkään ihmetellyt tätä äärioikeistolaista ja rasistista kirjoittelua, jota ihan johtavat mediat pitävät yllä nykyään Suomessa. Mitä kaameampia idiotismin huippuja kaivetaan netistä, painetaan lehteen ja seuraavan päivän lehteen uudestaan alkuperäisen kirjoittajan kommenttien kera. "En mä tarkoittanut, en mä ole rasisti, mutta vihaan sitä ja tätä ja varsinkin tota." Annetaan palstatilaa tällaiselle p*lle, jotta saadaan otsikoita, jotka myyvät. Olen toivonut, että tämä on jonkinlainen eduskuntavaaleihin liittynyt piikki, joka menee ohi. Ei se mene ohi. Tämä on alkusoittoa jollekin, johon ymmärrykseni ei taatusti tule riittämään.

19. heinäkuuta 2011

Girlie talk

Kävin juhannuksena elämäni ensimmäisen kerran manikyyrissä (eletään aikuisesti siis...) ja laitatin uv-kynnet. Nuo uv-kynnet olivat todella hyvät! Ne eivät kuluneet mihinkään. Etusormissa oli pientä rikettä, mutta muuten niihin ei tullut naarmuakaan, vaikka kynsillä oli tänään palveluspäivä numero 26. Ainoa ongelma on  se, että kynnet kasvavat. Lakattu osuus siis siirtyy koko ajan ylemmäksi ja paljasta kynttä kasvaa esiin. Toinen ongelma on, että rupesin jo kyllästymään sinisiin kynsiini. Päätin siis tänään ottaa värin pois. Kynsilakanpoistoaineelle nämä uv-kynnet vain nauroivat, joten ne piti irroittaa ihan repimällä. Lähtivät kuin muovikalvoa olisi irroittanut. Kynsiin jäi lakkauksen alinta pintaa ja nyt ne ovat hiukan karheat. Laitoin päälle luonnollisen väristä lakkaa, joka näyttää siistiltä, mutta tuntuu epätasaiselta. Kynnet ovat pitkät ja ehjät, koska nuo uv:t ovat estäneet kaikki lohkeilut ja muut. Pituuden lisäksi kynsinauhat ovat vielä aika proot, joten olipa kiva lakata pitkiä kynsiä alhaalta ylös. Aion käydä toistekin manikyyrissä ja uv-kynnetkin voin laittaa. Joutuu toki odottamaan johonkin Suomea edullisempaan maahan matkustamista. Pihiys menee kuitenkin uv-kynsienkin ylitse.

15. heinäkuuta 2011

Tiedän, mitä mietin tänä kesänä.

Blogipäivitykset ovat olleet kesän kunniaksi vähän kortilla. Hyvä niin.

Monenlaista asiaa olisi ollut mukava kommentoida, jos olisi vain jaksanut. Yritetään kerätä muistiin jotakin tämän kesän keskeisempiä juttuja. Ensimmäisenä tietysti nämä viimeisimmät siniveristen häät. OMG. Nyt pitäisi enää tietää, että mitkä tarinat ovat totta ja mitkä ei. Itse toki uskon, että ei savua ilman tulta. Lehdistö toki on tainnut käydä hiukan puhaltamassa liekkeihin eloa. Charlene sanoi tahdon Albertille kahdesti samana viikonloppuna. Koko rahalla häähumua ja vihkimistä lakikirjan ja pyhän kirjan edessä. Itse ehdin tästä lauantain vihkimisestä nähdä pätkän hotellihuoneessa maratonin ja illallisen välissä. Charlene alkoi televisiokuvassa itkeä. Hän näytti kovin surulliselta. Hän ei itkenyt ilosta. Tämä oli oma huomioni. Silloin oletin vielä näiden "morsian yritti karata"-otsikoiden olleen ihan keltaisen lehdistön höpö-höpö-juttuja. Häiden jälkeen on sitten ollut aikamoista tykitystä: Charlenelta otettiin passi pois, Albertilla edessä kahden eri lehtolapsen isyystestit, nukkuivat eri hotelleissa häämatkalla, Charlene saa eron kunhan synnyttää Albertille lapsen...Kyllä riittää nyt meille kaikille ihmeteltävää, seurattavaa ja kauhisteltavaa. Charlenella tainnut lähteä kyllä itselläänkin vähän mopo käsistä kaiken ylellisyyden keskellä, että on antanut tämän kaiken johtaa alttarille asti.  We`ll see.

Sitten mä oon miettinyt ja töllöttänyt tätä Suurinta pudottajaa telkkarista. Oon joskus aikaisemmin täällä jo tunnustanut koukkuuntumiseni tähän sarjaan, joten sitä ei tarvitsee enää selitellä. Kaikilla meillä on heikkoutemme. Joka arki-ilta siis television ääreen kello kuusi. En ole vielä perunut sovittuja tapaamisia tämän addiktion vuoksi ja en käy netistä katsomassa väliin jääneitä jaksoja. Toki olen sitä jo harkinnut, siis en peruutuksia, vaan nettikatselua. Alkukesästä tuli yksi kokonainen kausi. Vihdoinkin tuli finaali ja olin onnellinen, että ohjelma päättyi. Seuraavana päivänä luin töissä lehteä ja huomasin, että uusi kausi alkaa heti perään. Voi rumasana. Eihän sitä auttanut, kuin pysähtyä taas kuudelta telkkarin eteen. Kilpailijat ovat isompia kuin koskaan kiljui mainostaja. Näin olivat. Ihan pahaa teki. Nyt tää on ihan selkeä addiktio, kun tää asia tuottaa mulle sekä iloa että ahdistusta. Mä en voi olla ilman, mutta en myöskään kanssa. Ohjelmassa mua kiehtoo ne ihmiset. Mä en ymmärrä, miten ne on voinut saattaa itsensä siihen tilaan? Miten mikään raja ei ole tullut vastaan? Miten paljon niiden on pitänyt syödä saadakseen painon niin ylös ja usein vielä tosi nuorena? Miten niillä on kuitenkin henkistä voimaa tulla telkkariin ja ottaa paita pois? Miten paljon ne treenaa siellä ja miten uskomattoman nopeasti niiden kunto kasvaa ja painokin tippuu? Miten niiden fysiikka pysyy siinä mukana? Lievä kyselyikä lyö päälle. Jos on näin paljon kysymyksiä, niin joutuuhan sitä vähän tuijottamaan vastauksia etsiessä. Uuden kauden alkaessa treenari-Bob jyrisi, että nyt sinä katselija lähdet muuttamaan elämääsi, ei kuulemma auta, jos vaan istuu sohvalla katsellen ohjelmaa jäätelöä syöden. Meinasi mennä jäätelötötterö väärään kurkkuun. Mistä se tietää, että mä syön jäätelöä? Onneksi olin just silloin lauantaina juossut sen maratonin, joten sanoin Bobille suorat sanat. Vinkkinä vaan teille kaikille, jotka mietitte mulle jotain lahjaa, niin mä haluan tuollaiselle liikuntaleirille Bobin ja Jillianin kanssa. En siis laihdutusleirille, vaan tuollaiseen liikuntarääkkiin. Treenariksi otan mielummin Jillianin. Kiitos.

Presidenttipelikin on lähtenyt käyntiin. Ei viitsi politiikkaa näin kesällä jauhaa, mutta asian vierestä oon vähän aatellut. Presidentiltähän on viety kaikki valta ja presidentin tehtävää on ajateltu tällaisena moraalis-eettisenä johtajana ja kansankynttilänä. Eikö näin? Miltä sitten näyttää tämän kansan johtohahmo? Onko hän perussuomalainen (ei puoluekannaltaan, välttämättä), äiti+isä+2 lasta+koira+farkku ja lauantaina saunaan-tyyppinen henkilö? Nykyinen presidenttimme oli yh, joka eli osana susiparia valintahetkellään. Nyt on kehiin tulossa Sauli, joka leskeydyttään kihlasi sekä jätti kohu-Tanjan ja sittemmin nai naisen, joka voisi iän puolesta olla hänen tyttärensä. Saulille kisassa kampoihin lyö Pekka, joka elää virallisessa suhteessa etelä-amerikkalaisen nuoren miehen kanssa. Eikö tämä kerro siitä, että suomalainen henkilö on nykyään aika monenkirjava? Mistä kumpuaa sitten tämä kasvava avoin rasismi ja väkivallanteot kaikkea erilaista vastaan? Auttavatko nämä presidentit ja kyseistä virkaa havittelevat henkilöt muuttamaan veturin suuntaa johonkin parempaan? Toivottavasti. Toisaalta presidentti-instituutiolla on merkittävä rooli suomalaisten mielessä ja Kekkosen henki elää. Presidentti-nimikkeen taakse voi piiloutua monenmoista ja silti tulee mieleen aina Kekkonen. Monenlaista.

Kaikkea sitä tulee ajateltua tuolla kesäisillä laitumilla. Palataan taas.

4. heinäkuuta 2011

Ei haittaa vaikka sattuu!

Lauantaina oli sitten revanssi maratonille Tukholman pettymyksen jälkeen. Olin ilmoittautunut Turussa juostavaan Paavo Nurmi-maratoniin. Alkuviikosta asti kauhulla seurailin helle-ennustuksia. Perjantai-iltana Kolmosen uutisissa Turun kohdalla oli 32 astetta ja aurinko. Ei naurattanut ei. No, hiukan hymyilytti. Pakko oli kuitenkin pitää mieli korkealla.

Lauantaina ajeltiin Turkuun miesten kanssa. Vanhempani tulivat myös mukaan. Isä lähti puolikkaalle. Voin sanoa, että oli kuuma. Ei siinä auttanut kuin nestetankata, syödä viimeiset proteiinipatukat ja pukea juoksukamat päälle. Energiageelit mukaan ja soittimeen volumet kohdalleen. Isäni sanoi osuvasti, että juoksutapahtumaan lähtö on kuin sotaan lähtisi.

Lähtöalueella kuuluttuja ilmoitti, että maratonille ilmoittautuneet voivat juosta myös puolikkaan. Ilmoittavat vain maaliin tulon jälkeen, että jättävät toisen kierroksen väliin. Itsekin otin tämän vaihtoehdon harkintaan. Lähdin kuitenkin realistisella 5:15-vauhdilla matkaan.

Ensimmäinen kymppi oli pahin. Keho ja mieli totuttelivat kuumuuteen. Mulla oli kauhea pissahätä ja vessoja ei ollut missään. Menin 5:15-vauhtia tasaisesti. Mulla oli ranneke, jossa oli väliajat 5:15-loppuajalle. Se oli todella hyvä, koska silloin ei tarvitse yhtään miettiä mitään numeroita kesken matkan. Pitää vaan huolta, että väliajat pysyvät rannekkeen mukaisina ja siihen riittää vaan tavoitteen mukaisessa juoksussa pysyminen. Lopulta oli pakko mennä puskapissille, joka Ruissalon metsiköissä oli toki ihan helppoa. Miehillä tämäkin on niin paljon helpompaa. Sain toisen naisen seuraani puskapissille! Onneksi oli vain pienempi hätä! Energiageelit jäivät sinne, kun taisin pissiä niiden päälle. Ne olivat vyötärönauhan alla, mutta trikoita pois repiessä en koko pusseja muistanut. Koko matka mentiinkin sitten veden voimalla. Vettä sisäisesti, suihkusta ja sienillä.

Pissin jälkeen homma helpottu selkeästi. Sitten lähdettiin vaan kohti puolimaratonin käännöskohtaa. Olotila oli välillä hyvä ja välillä huonompi. Puolikkaan juoksijat ja maratonin kulkijat juoksivat sekaisin samassa ryhmässä, joten puolikkaan lopun lähestyessä ympärillä-juoksijat rupesivat kiihdyttämään vauhtia. Ne, jotka eivät olleet jo tippuneet. Heillä, jotka vielä olivat matkalla, oli maali kuitenkin jo muutaman kilometrin päässä. Itsekin siinä nostin hiukan vauhtia ja tein lopullisen päätöksen, että lähden kokeilemaan toista kierrosta.

Ensimmäinen kierros päättyi lähtöalueelle, jossa puolikkaan juoksijat juoksivat maaliin ja maratonin juoksijat jatkoivat toiselle kierrokselle. Matkalla mietin, että se on varmasti henkisesti raskas osuus, mutta se ei ollut. Sain siitä paljon voimaa. Näin vanhempani ja äitini kysyi, että jatkanko toiselle kierrokselle. "Tottakai!" Sanoin heille, että uskon juoksevani maaliin ja aika tulee olemaan 5:15. Olin siis edelleen 5:15-ajassa +/-2 minuuttia kiinni. Koko matka taittui tällä marginaalilla. Sanoin sen ääneen ja päätin näin käyvän. Olin täynnä uutta tarmoa. Odotin 30 kilometrin rajapyykkiä, koska sen verran olen juossut aikaisemminkin. Kaikki sen jälkeen tulisi olemaan jotain uutta ja ihmeellistä. 31, 32, 33, 34 ja 35km. Tässä tapahtui viimeinen taitoskohta. Silloin oli selvää, että alle kuuden tunnin ollaan maalissa, vaikka joutuisin loppumatkan kävelemään. Reidet huusivat armoa ja mieli itki ilosta jokaisen uuden kilometrimerkinnän jälkeen. 36, 37, 38, 39. Mä juoksen edelleen, ei ole mitään syytä vaihtaa kävelyyn! Tää kaikki on totta ja tapahtuu oikeasti! Reisiin sattui ja aurinko oli vaihtunut ukkosilman aiheuttamaan kuumaan kosteuteen. 40km. Tässä vaiheessa iski ihan totaalinen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Samaan aikaan on niin tyytyväinen itseensä ja samaan aikaan reidet eivät jaksa enää edes huutaa armoa. Juuri ennen 41-kilometrin kylttiä pari järjestäjää kannustivat, että nyt juosten maaliin, se on enää kilometri matkaa! Ei siinä voinut mitään muuta kuin painaa menemään. Mies, koira ja vanhemmat näkyivät jo suoran päässä. Se on siinä! Viimeiset kaarteet ja loppusuoralla spurtti päälle! 5:12:37 näytti kello maalissa. Maaliin tulon jälkeen oli lähinnä sekava olo. Ei ymmärtänyt mitään! Sain paidan, mitalin ja ruokaa. Olo oli ihan hyvä. Reidet olivat polven päältä ihan tulessa ja krampissa. Nyt pari päivää reissun jälkeen nekin ovat jo kunnossa. Olin kuitenkin heti ihan suht kunnossa, ei mitään kaatuiluja tai häröilyjä!

Ymmärrys tämän tavoitteen saavuttamisesta on tullut oikeastaan eilen ja tänään. Hyvältä tuntuu. En vieläkään pysty ymmärtämään, että juoksin koko maratonin. Helteessä päästiin tähän tulokseen, joten tää rouvahan on kovassa kunnossa! Vauhti ei toki ollut huima, mutta juoksu on aina juoksua. Kuumuudessa juoksutovereita putosi matkalla tasaisesti, vaihtoivat kävelyyn tai laittoivat pillit pussiin.

Reilun viiden tunnin juoksuun mahtuu ihan uskomaton määrä ajatuksia, juuri sopivaan hetkeen osuneita biisejä, tuntemuksia ja tapahtumia. Niitä on ollut kiva tässä pari päivää käydä läpi. Alkumatkasta joku kommentoi yleisesti kaikille ympärillä juoksijoilleen, että "Eikös sitä sanota, että rusketus tarttuu paremmin, jos liikkuu?". Hiukan nauratti. Monenmoista.

Kahden vuoden urakka tuli päätökseen. Heinäkuussa 2009 aloitin juoksemisen täysin nollasta. Marraskuussa 2009 juoksin ensimmäisen virallisen kympin. Toukokuussa 2010 juoksin ensimmäisen virallisen puolimaratonin. Heinäkuussa 2011 juoksin ensimmäisen virallisen maratonin. Hieno suora, mutta vielä paljon hienompi suora on treenikalenterissa. Kaksi vuotta juoksua ja välillä muutakin liikuntaa. Elämä on muuttunut kokonaisvaltaisesti! Kaikki on tapahtunut vähitellen. Ei mitään pikadiettejä, eikä ylilyöntiliikuntajaksoja, jotka kestävät viikon tai kaksi. Olen ylpeä itsestäni. Olen ylittänyt itseni. Olen käynyt NIIN kaukana oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja haluan käydä siellä jatkossakin.

Lopuksi haluaisin kertoa muiston marraskuulta 2009. Olin päivällä juossut ensimmäisen kymppini Ateenassa. Olimme isolla porukalla syömässä ns. voittajien illallista. Ystäväni oli voittanut meille Adidakselta tämän huiman viiden tähden matkan Ateenaan. Ehtona osallistumiseen oli juosta reissulla kymppi tai maraton. Voittajia oli ympäri Eurooppaa. Olin todella, todella onnellinen selviydyttyäni kympiltä hienosti maaliin. Silloin se oli minulle valtaisa saavutus. Illallisella oli mukana maratonin juosseet ja he istuivat omassa pitkässä pöydässään. Muistan katsoneeni heidän ilakointiaan ja päätin silloin mielessäni, että vielä kerran mä istun myös siinä pöydässä. Lauantaina mulla oli pöytävaraus.

P.S. Turku on ihana!!!