30. huhtikuuta 2012

26. huhtikuuta 2012

25. huhtikuuta 2012

Meidän raksa on päiväkotiryhmien kevätretkikohde.

Meidän tontilla tehtiin tänään pieni räjäytystyö. Luonnollisesti päiväkotiryhmä ryntäsi paikalle kevätretkeilemään. No, käy sinäkin vielä siellä rekka-autossa. Kunnalla on varmasti talous tiukalla, mutta josko olisi lapset viety vaikka johonkin museoon?

23. huhtikuuta 2012

21. huhtikuuta 2012

Talven viimeiset jääpisarat.


Raksapäivä numero kolme.

Mies epäili minun antavan väärän kuvan tästä rakentamisesta. Ensin kirjoitan raksan ensimmäisestä päivästä ja sitten ilmoitan viettäväni seuraavan päivän olohuoneen lattialla. No, mä olen täällä lattialla - MUTTA mä olen tänään kello 7.00 ollut raksalla. Siellä ei tarvita mua, eikä koiraa. Koira on kyllä kova kaivamaan, mutta mä en. Me hengailtiin ulkona ja tultiin nyt tänne lattialle. Mulla on toki tälle päivälle kaikkia tärkeitä rakennuttajan tehtäviä edessä, mutta välillä on hyvä hengata koiran ja Gilmoren tyttöjen kanssa olohuoneen lattialla.

20. huhtikuuta 2012

Pakoa todellisuudesta.

Monen vuoden mietinnän jälkeen ostin lopputalvesta itselleni Gilmore Girlsit kotiin. Kaikki seitsemän kautta nätissä, pienessä paketissa. Olen nyt menossa kolmannen kauden alkupuolella ja mä oon niin (niin-niinin-niiiiin) fiiliksissä siitä paketista. Se on ihan parasta! Oon aina tykännyt sarjasta, mutta olen ollut satunnainen katsoja. En ole oikein päässyt sen ohjelma-aikoihin mukaan. Laatikosta on löytynyt siis paljon täysin minulle uutta materiaalia.

Mikään maailman murhe ei paina, kun päästää Gilmoret vauhtiin. Odotan jo lauantaiaamua, jolloin ensiksi käyn koiran kanssa ulkona ja sitten me syödään aamupalaa olkkarin lattialla ison kahvimukin ja Gilmoren neitien kanssa. Joku viikonloppu yritin yhdistää teekannua ja tyttöjä. Ei se ollut sama.

Voitaiskohan me seuraavaksi rakentaa Stars Hollowhin? Ei me voida, koska se on lavastekylä. Googletin.

19. huhtikuuta 2012

Raksapäivä numero yksi.

Tänään se nyt sitten virallisesti alkoi. Tontin ainoa puu kaadettiin eilen.
Nyt sitten kaivetaan alaspäin, jotta myöhemmin voidaan rakentaa ylöspäin.


15. huhtikuuta 2012

Ruokakaupan hyllyltä.

Tuote, jonka kylkeen on isolla kirjattu: 10 prosenttia rasvaa. Sen ostaminen tuntuu oikealta. Punainen maito ja kermarahka. Syödessä syödään asioita, jotka pitävät nälkää. Uskomatonta tämä ruokakulttuurin muutos, joka on tapahtunut. Voi loppuu kaupoista. Aina on opetettu, että kevyttuotteet on hyvästä ja nyt palataankin perusasioiden pariin. 



Ruoka-aineille voi tehdä myös koiratestin. Rasvaton maitorahka ei herätä koirassa mitään eloa, mutta kermarahkapurkin avatessa koira haluaa ehdottomasti jakaa saaliin.

14. huhtikuuta 2012

Uusi muistilappu jääkaapin oveen.

Mä opetan itselleni asioita kuvittelemalla laittavani tarkkaan mietityt tärkeät oivallukset post-it-lappu-tyyppisesti jääkaapin kylkeen kiinni. Ei niitä lappuja oikeasti mihinkään kiinnitetä (voisi kyllä kiinnittää), mutta mun mielikuvitusjääkaapissa ne kyllä kaikki on.

Nyt mulla on uusi lappu työstössä. Siinä tulee lukemaan jotenkin näin: Lue kirjoja, joita kirjoittavat ei-länsimaissa syntyneet ihmiset.

Tämä ajatus lähti elämään Khaled Hosseinin kirjaa Leijapoika lukiessa. Tänään luin kirjan loppuun ja heti harmittaa, että piti viimeinenkin sivu tänään jo ahmia. Olisi sitä voinut vielä huomiselle venyttää.

Tämä kirja on todella pysäyttävä ja puhutteleva. Olen aikaisemmin lukenut Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka on kirjoitettu vasta tämän Leijapojan jälkeen. Tuhat loistavaa aurinkoa oli myös puhutteleva ja suuria tunteita herättävä. Muistaisin kuitenkin keskittyneeni siinä naisasiaan ja naisen asemaan Afganistanissa. Luultavasti silloin tuli mietittyä naista muslimimaailmassa yleisemminkin. Ne olivat jo niin isoja teemoja, että en muista miettineeni isompaa kontekstia Afganistanin osalta. Kirjaa markkinoitiin lauseella "Unohtumaton romaani, jonka jälkeen uutisotsikot eivät koskaan enää näytä samalta."

Tämä Leijapoika toimi minulle paremmin äskeisen mainoslauseen eläväksi tuojana. Tässä kirjassa pääosassa on Afganistan ja sivuosissa on lähinnä miehiä. Afganistan on ollut sotatanner kauemmin kuin minä olen elänyt. Jos Afganistan ei olisi ollut minun elämänkaareen suhteutettuna aina sotatanner, niin en tietäisi kyseisestä alueesta sitä vähääkään mitä nyt tiedän. Afganistan sananakin edustaa jotakin kauhistuttavaa, absurdia, ehkä jopa pelottavaa, kaaosmaista kansaa, huivipäisiä ihmisiä, jotka taistelevat vuosikymmenestä toiseen ja ajavat itseään konflikteihin, talebaneja kaikki. Sotivat välillä keskenään, välillä venäläisten kanssa, sitten jenkit rahtaavat verodollarinsa paikalle, välillä hyväntekeväisyysjärjestöt laittavat itsensä johonkin maakuopan ja pommikoneen väliin. Suomessakin on jouduttu pohtimaan, että ovatko rauhanturvaajamme siellä rauhan asialla vai olemmeko sodassa Afganistanin kanssa? Outoa sakkia. Suuri osa kansasta elää pakolaisina naapurivaltioissa. Afganistanin edessä ihminen joutuu myöntämään pienuutensa: en ole kai rasisti, mutta vahvasti ennakkoluuloinen kyllä.

Ehkä tämä oma pienuuteni ennakkoluulojeni kanssa joutui Leijapojan kanssa niin isolle koetukselle jo kirjan alusta asti, että isompi pyörä lähti päässä pyörimään. Kirjan alku sijoittuu ajalle ennen 1970-luvun sisäisiä vallankumouksia ja Neuvostoliiton joukkojen tuloa, silloin Afganistan oli valtio muiden joukossa. Ihmiset elivät normaalia elämää. Oli rikkaita ja köyhiä. He asuivat taloissa, kävivät koulua, tekivät töitä, viettivät vapaa-aikaa, haaveilivat tulevasta, kehitys kehittyi, ajoivat autolla, oli kauppoja, ravintoloita ja hotelleja neonvaloineen sekä vahvoja perheyhteisöjä. Heillä oli myös normaaleja vastoinkäymisiä: lasten välistä kiusaamista, pimeitä töitä, sairastumisia, häviöitä leijakilpailuissa. He eivät taistelleet, eivät kulkeneet konekiväärien kanssa, eivät hakeutuneet konfliktista seuraavaan. He eivät olleet kaaosmainen kansa, joka olisi ollut erityinen pelottava. He olivatkin normaaleja ihmisiä muslimivaltiossa.

Kirja päätyy 2000-luvun alkuun saakka. Matka on pitkä ja siinä ajassa kokonainen valtio ja kansakunta ajetaan alas. Sitä ei toki hävitetä kokonaan, vaan köyhyyden ja epätoivon keskellä elää niitä normaaleita ihmisiä muslimivaltiossa. Niitäkö, jotka ovat jotenkin pelottavia ja niitä, jotka hakeutuvat konflikteista toiseen? Vai niitä, jotka myyvät oman jalkaproteesinsa saadakseen lapsille vielä viikoksi ruokaa? Niitä, joika talebanit tappavat kivittämällä just for fun? Niitä, jotka ei tainnutkaan hakeutua konflikteista toiseen? Niitä, joiden pitäisi nyt saada valtio taas jaloilleen? Niitä, jotka ei ollut niitä toisia, vaan meitä ihmisiä.

Uuden jääkaappilapun innoittaman aloitin nyt lukemaan Chimamanda Ngozi Adichien kirjaa Puolikas keltaista aurinkoa. Siirrytään siis Nigeriaan nigerialaisen naiskirjailijan mukana. Hosseinin tapaan, hän on sittemmin siirtänyt kotinsa uudelle mantereelle.

J.K.
Khaled Hosseini on perustanut säätiön Afganistanin kansan tueksi: The Khaled Hosseini Foundation.

11. huhtikuuta 2012

Kiitos, Rouva Presidentti.

Käytiin miehen kanssa katsomassa dokumenttiraita Tarja Halosesta. Mä tykkäsin. Mies kommentoi, että olisi tän voinut katsoa sit telkkaristakin. Joo, näin varmasti on. Teatterissa keskittyminen on kuitenkin aina parhaimmillaan ja asian ääreen oikeasti pysähtyy.

Tuli monenlaisia ajatuksia.

Tajusin, että miten onnekas olen ollut. Olen saanut elää viimeiset 12 vuotta, aikuistumisen vuodet (mä en ollut aikuinen 18-vuotiaana) Tarja Halonen presidenttinä. Kaikki presidentille kuuluva mainosaika on osunut ja uponnut. Punainen sydän on sykkinyt. Naisasiaa. Köyhyyden karsimisen kautta tasa-arvoisempaan maailmaan. YK. Vahva nainen sanomassa suoraan(kin) miltä mikäkin asia tuntuu. Nainen, joka on keskittynyt asiaan enemmän kuin käsilaukun valintaan. Naispresidentin merkitystä suomalaisille on varmasti vaikea hahmottaa, kun asia on vielä niin lähellä. Sen merkitys on ollut kuitenkin valtava ajattelun ja toivon, että myös konkretian tasolla. Rouva Presidenttejä liikkuu tuolla maailmalla vielä aika vähän. Rouvat itse ja kansat niiden taustalla jäävät varmasti mieleen.

Lopuksi kuviin tuli uusi presidenttimme Sale. Sale herättää paljon ajatuksia, lähinnä kysymysmerkkeihin päättyviä ajatuksia. Mä en ole oikein päässyt kiinni Salen haluista liittyen tähän presidenttinä oloon. Ymmärrän toki, että presidenttiys sinäänsä on virka ja sillä saa varmasti päivänsä täytettyä ilman sen suurempaa agendaa. Sehän varmasti riittää.

Dokkarissa Tarja sanoo, että hänen arvopohja on 60-lukulainen ja näinhän se on. Sen näkee tyhmempikin. Selkeää ja johdonmukaista toimintaa vuosikymmenestä toiseen. Sale on mielestäni ollut porvari vuosikymmenestä toiseen ja on sitä edelleen tyylikkäästi. Mulle sopii porvari. Se on selkeää, ei tartte miettiä eroja kalan ja linnun välillä. Tuntuu vain, että suuri osa kansasta on jotenkin päättänyt, että hän ei sitä ole ja sitten ajaudutaan tähän sekavaan kala/lintu-tilanteeseen. Samat tyypit, jotka äänesti Salen johtoon, huutelevat Kokoomuksen politiikkaa vastaan esim. sosiaalisessa mediassa. Mä oon niin tippunut kyydistä. Ollaan taas siinä vaiheessa, kun toivoo, että voisi vaan hokea: "Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen..." *hymy*

Mutta en jaksa nyt enempää natista tästä Sale-hommasta. Kansa on puhunut ja pulinat pois. Tarja oli meidän nainen maailmalla. Nyt Sale on meidän mies maailmalla. Meillä on hyvä.

5. huhtikuuta 2012

Taikinapyörästä asiaa.

Tiistaina leivoin raejuustosämpylöitä. Ohjeessa kehotettiin jakamaan taikina levyiksi taikinapyörällä. Hetki mietitään, että mikä on taikinapyörä. Sitten tajutaan, että se liittyy jotenkin joulutorttuihin. Mies tekee aina joulutortut. Olenko nähnyt miehen käyttävän taikinapyörää? En. Onko meillä taikinapyörä? Katso laatikosta. Ei ole. Tarvitseeko ihminen taikinapyörän? Saman voi tehdä haarukalla tai veitsellä.

Seuraavana päivänä tuli MeNaiset postiluukusta ja pääkirjoituksessa pohdittiin, että miksi ihminen hyljeksii arkeaan helpottavia, muutaman euron asioita? Perussyy on kirjoituksen mukaan kapina sovinnaisia ja arkisia esineitä vastaan. Jossain vaiheessa kasvaa aikuiseksi ja hyväksyy tällaiset esineet, mutta ei muista kuitenkaan ostaa niitä. Voi olla! En mä tiedä. Mä muistin tammikuussa ostaa oikean piirakkavuoan monen vuoden tarpeilun jälkeen. Pari kuukautta vuoka oli välisäilytyksessä vielä Helsingissä ja lopulta se on kotona. Heti tein tämän piirakan. Olihan se helpompaa tehdä suoraan piirakkavuokaan kuin jakaa taikinaa kaikenlaisiin pieniin vuokiin tai pellille askarreltuun leivinpaperihässäkkään. Eletään aikuisesti ja tehdään piirakka vuokaan. Ehkä joskus hommataan jopa taikinapyörä. Onko taikinapyörä ja pizzaleikkuri sama asia ja yhdistettävissä? Jos me hommataankin pizzaleikkuri.

Kaikille taikinapyörän omistajille tämä ohje joulutorttujen välillä tehtäväksi:

Raejuustosämpylät

5 dl maitoa
1 tlk/200g raejuustoa (luomu)
1 tl yrttisekoitusta
50g hiivaa
4 dl kaurahiutaleita (luomu)
1/2 dl öljyä (luomu)
1 tl suolaa
n. 7dl hiivaleipäjauhoja

Lämmitä maito ja sekoita siihen kauhalla muut aineet tasaiseksi taikinaksi. Levitä taikina leivinpaperille pellille ja anna kohota. Jaa levy taikinapyörällä ruuduiksi. Paista 250c noin 10 minuuttia.
Lähde: Itä-Hämeen Martat