21. syyskuuta 2011

Rakas juoksupäiväkirja....

Eilen kävin illalla juoksemassa reilun kympin. Olihan hyvä lenkki. Ensi kerran sitten maratonin musta tuntui eilen juoksijalta. Juoksu kulki. Nimenomaan juoksu. Mulla on työn alla juoksemisen opetteleminen. Nyt ei puhuta siis hölkästä, vaan juoksusta. Kilometriä/tunnissa-aikaa pitäisi siis lähteä hitaasti, mutta varmasti nostamaan. Lenkit on ollut lyhyitä, mutta nopeampi tempoisia. Keväällä juoksin sen 30-45 kilometriä viikossa. Nykyään juoksen 10-15 kilometriä viikossa. Ei ole posket enää lommolla ei.

Kävin viime viikolla muutaman kerran työpaikan salilla juoksemassa matolla, koska halusin kokeilla eri nopeuksia ja tsekkailla tuntemuksia. Juoksin 8,5 - 12 kilometriä / tuntia vauhdeilla. Matolla juokseminen on todella hullun hommaa, mutta antoi etsittyä ymmärrystä vauhtiharjoitteluun. Juoksuhan on aika yksinäistä puuhaa, mutta salilla on muita, joten siellä voi sosialisoitua. Näin kävikin. Herra Ei-Kukaan halusi sosialisoitua minun kanssani ja puolisen tuntia juostuani tämä nuori mies tokaisi, että "Eikö sun kannattaisi juosta mieluummin ulkona?". Ensimmäinen reaktio oli todellakin, että WTF? Tiedättekö, kun pään läpi kiirii mielikuvat itsestäni ulkona juoksemassa sateessa, lumessa, pakkasessa ja maratonin viime kilometreillä. Mä olen kuitenkin kiltti tyttö, joka ei haistatellut tälle miehelle, vaan rupesin selittämään Herra Ei-Kukaalle tekemisiäni. "Mun pitää saada vauhtia nostettua, joten mä haen tässä vähän tuntumaa, kyllä mä ulkonakin juoksen..." sen tyyppistä sopertamista siis. Säälittävää.

Sinkkuelämässä Miranda treenasi maratoonille juoksumatolla ja häntäkin lähestyi mies. Mies oli otettu hänen kovasta treenistään. Oliko se vaan tv-fantasiaa vai onko suomalaisessa ja amerikkalaisessa kulttuurissa tässä kohtaa ero? Suomessa dissataan tuntematonta(kin) ihmistä, Amerikassa osataan lähestyä myös hyvällä kulmalla. Miten muissa kulttuureissa? Missä uskaltaa mennä kuntosalille juoksemaan ilman pelkoa arvostelusta? Dubaissa kävin yhtenä aamuna hotellin matolla juoksemassa. Siellä oltiin todella ystävällisiä. Matto laitettiin päälle, tuotiin vettä ja kysyttiin, että mitä kanavaa haluan katsoa televisiosta. Tunnin juoksun jälkeen minulle hymyiltiin. Se mies olisi varmasti juossutkin puolestani, jos olisin huomannut kysyä. Minulla oli polvet ja olkapäät peittävät juoksuvaatteet. Se oli varmasti hänen mielestään sopivaa. Virossa olen myös juossut matolla. Siellä en muista tavanneeni ketään erityisemmin. Ei ole kukaan ainakaan tullut avautumaan kesken treenin.

Tiedättekö mikä on vieläkin säälittävämpää, kun toi mun sopertaminen salilla? Se, että mä mietin tilannetta eilen lenkillä ja vielä tänäänkin koen tärkeäksi kirjoittaa tämän itselleni ylös. Herra Ei-Kukaan osui ja upposi epävarmaan juoksun opettelijaan. Pitää varmaan kuitenkin palata vielä rikospaikalle, jotta ei nouse liian korkeaksi kynnys työpaikan juoksumatolle. Pakko mennä juoksemaan matolle, vaikka ei edes haluaisi. Ei ole helppo harrastus tämä juokseminenkaan.

17. syyskuuta 2011

Muotipäivät - Lahti

Lahden Muotipäivät ei ole ihan niin kuuluisat kuin parhaillaan menossa olevat New Yorkin muotiviikot. Siihen on toki vain yksi syy: Muotipäivät ovat tänä viikonloppuna ensimmäistä kertaa ikinä Lahdessa. Voi siihen joku toinenkin syy ehkä olla, mutta jostakin se Lahdenkin pitää ponnistaa. Illalla käytiin katsomassa kauppatorilla järjestettyä muotinäytöstä. Ennen näytöstä istuva Miss Suomi "en edes muista hänen nimeään" oli suorassa teevee-lähetyksessä puhunut suunsa puhtaaksi misseydestä ja luopunut kruunustaan. Hienosti vedetty, arvostan. Tämän päivän iltapäivälehdissä Missikeisari Makunen nousee jostain kolostaan lyttäämään tämän ex-missin vaikeaksi tapaukseksi. Tyttö veti kyllä niin hyvin, että uskon hänen joka sanaansa. Hienointa oli ajatus siitä, että hänellä oli unelma, joka ei ollutkaan realiteettia ja hänellä ei ollut sydäntä kruunata seuraavaa tyttöä missiksi, koska hän tiesi mitä kruunun alle jäävälle tytölle unelmansa kanssa käy. Toivottavasti hänelle luovutetaan jokin naispalkinto. Siinä on nainen, joka otti ohjat omiin käsiinsä, eikä jäänyt tuleen makaamaan. Moni pikkutyttö ja isompikin näki, koki ja ymmärsi, että kaikkea paskaa ei pidä ottaa vastaan kilttinä tyttönä hymyillen ja puhelinkorvauksia odotellen. Niin, tosiaan tämän jälkeen lähdimme koko perheellä katsomaan tätä muotinäytöstä, jossa oli mukana kaksi entistä missiä. Pohdin, että onkohan heidän kännyköissään yhteydenottopyyntöjä laatulehdiltä kommentoimaan tätä tilannetta. Skandaali!

Kaikesta tästä huolimatta oli mukavaa saada tällaista tapahtumaa Lahteen. Kyllä meitä varmasti toistasataa ihmistä oli kerääntynyt muotinäytöstä iltamyöhällä katsomaan. Paikalliset putiikit esittelivät omia mallistojaan ja mukana oli parasta antia tarjonnut tanssiryhmä Blaze.

Blaze.

Juhlashop

Juhlashop - kaikesta vaaleanpunaisesta barbie-tyylistä tulee nykyään mieleen eräskin Tukiainen. Harmi.

Juhlashop ja missi.

Marimekko. Marimekolla on kyllä hyvännäköisiä vaatteita.

Your Face. Lahden Your Facessa on tosi hyvä palvelu.

Vila Clothes ja DinSko.
Tässä varmaan mainostetaan jotain kuntosalia tai jotain....
Marimekko.
Marimekko.

Vila Clothes. Takana olevan mallin vaatteet voisin ottaa kaappiin, jos niitä saa muissa väreissä.



Sokos

Sokos





Puolilta öin kaikki haihtuu....ja jäljellä jää vaan Chicago. No, oikeasti Lahden Muotipäivät vielä tänään.

13. syyskuuta 2011

Toinen retki Ranskaan viikon sisään.

Kävin taas leffassa.

Lopputekstien aikaan oikealla puolellani kaksi lukioikäistä tyttöä totesi, että juuri päättynyt elokuva oli tylsä ja huono. Vasemmalla puolella istui heidän lukioikäinen kaveri äitinsä kanssa. Äiti kommentoi, että miten ihmeessä, että pitäneet. Hänen tyttärensä kommentoi, että ei tämä ollut oikein nuorten leffa.

Oih, onneksi mä en ollut nuori, vaan elän aikuisesti ja sain tykätä leffasta.

Tänään matkustin Pariisiin Woody Allenin tapaan. Midnight in Paris oli romanttinen, satumainen, hauska ja opettavainenkin. Pariisi oli elokuvassa pääroolissa. Se esiintyy elokuvassa juuri sellaisena haaveiden kaupunkina, jollaisena me sen koemme. Itse kävin Pariisissa pari vuotta sitten ja minua hämmästytti Pariisissa se, että se oli oikeasti niin kaunis kuin matkailujulkaisut antavat meidän ymmärtää. Kuvat kyseiseltä reissulta.

Pariisin lisäksi elokuvassa on kaunista ihmiset: kauniissa asuissa, ehostuksissa ja kampauksissa. Tapaamme myös tunnettuja taiteilijoita yksi toisensa jälkeen. Aika hottiksia moni heistä.
Opetuspuolella (pitäähän amerikkalaisleffassa olla opettavainen tarina) käsiteltiin sitä, että pitää nauttia tästä hetkestä eikä pohtia menneitä tai tulevia parempina aikoina (ei siis odoteta vain kevättä). Taidehistoriaa tuli myös pläjäys ja olisipa mukava tietää kulttuurin historiasta paljon enemmän. Kulttuurillista fiksuutta etsinnässä.

Puolitoistatuntia ihanaa höpöhöpöä kuorrutettuna (korkea)kulttuurilla sekä koristeena opetusta arvostaa sitä aikakautta, jota itse elää. Versaillesissa ei ollut suihkuja. Kyllä mä taas tykkäsin. Mua ei myöskään haittaa, vaikka sataa. (katso leffa, niin ymmärrät) On se Pariisi kyllä tosi ainutlaatuinen kaupunki. 1920-luvulla se vasta onkin ollut The Paikka, mutta ei haikailla vanhoihin aikoihin....

Parempaa, parempaa.

Tulin vain kertomaan, että tämä viikko on alkanut selkeästi paremmin kuin moni muu viikko viimeisen kuukauden aikana. Hyvä saada fiilikset kohollensa ennen loskakelejä.


Eilen aloitin 12 viikon juoksuohjelman. Ensimmäisen viikon ensimmäinen lenkki (juoksulenkki, ei makkara) siis suoritettuna. Ohjelma on aika randomisti netistä löytynyt 12 viikossa 4,5 tunnin maratonkuntoon-ohjelma. En mä kolmen kuukauden päästä mitään maratonia juokse (tai mistä sitä tietää...), mutta vähän haastetta voi näin syksylläkin pitää yllä juoksussa. Seuraava maraton on siis siellä Tukholmassa 2.6.2012. Tuntuu kaukaiselta, mutta ei rakkaat lukijat enää kauaa, kun itkustan täällä, että en oo treenannut tarpeeksi jne. Tiedätte kyllä.


Syksyllä innostuu katsomaan tarkemmin vaatteita, joita päällään kantaa ja on ihmismäisempi olo siisteissä vaatteissa. Piristää omalla tavallaan sekin. Hiukset on niin kaameassa tilassa, mutta kampaaja on vasta parin viikon perästä. Sinnitellään siis. Oma kampaajani saisi jo tulla pois vauvalomiltaan pitämään huolta mun hiuksista. Onneksi on syksy ja hiukset voi ulkona peittää mun Costo-hatulla. Syksyllä saa ulkoiluttaa sellaisia lempivaatteita, joita kesällä ei voinut.


Loma alkaa ensi viikolla. Viikon loma. Aika yes. Kalenterissakin on jotain muuta kuin vain tyhjää, loma ja töitä. Ystäviä, kulttuuria, reissuja, liikuntaa. Pitää siellä kalenterissa olla tyhjääkin, muuten ei jaksa.



Kuvat on edellisten vuosien syksyiltä. Syksyllä on kiva myös kuvata. Pitää yrittää muistaa ilahduttaa itseään kameran kanssa touhuilulla. Valokuvausta olisi mukava opiskella. Kallista on se, mutta ois se varmaan aika lystiäkin.


Vaatekaapin siivousta on aloitettu, esseiden aloittamista on suunniteltu ja imurin ostoa on harkittu. Niistähän se ilo tähän elämään piti löytää. Saas nähdä. Eiköhän me tästä syksystä taas selvitä, vai mitä luulette?
Kyllä mä luulen. Nautitaan elämästä! (eikä odoteta vaan kevättä, paitsi ehkä ihan vähän...)

11. syyskuuta 2011

Eläviä valokuvia

Käytiin eilen katsomassa Aki Kaurismäen Le Havre.

Kaurismäen hiljainen tahti tekee jokaisesta otosta valokuvan. Otos kestää niin kauan, että ehdit käydä koko kuvan läpi ja vain ihmetellä värien sekä muotojen harmoniaa. Karua, mutta kaunista.

Lähde: http://www.finnkino.fi/

Aihe on niin ajankohtainen. Maahanmuutto. Toinen aihe niin ikuinen. Inhimillisyys. Ne yhdistäen aihe muuttuu todella ajankohtaiseksi: vihapuhe, rasismi, rasismin vastustaminen, romaanileirit, terrorismi...

Kaurismäki on aina varma. Elokuva jää elämään ja antaa perspektiiviä omille ajatuksille.

Tykkäsin.

Ranskankieltä jäin miettimään. Suomalaiset ovat hiljaisia ja kiteyttävät pariin sanaan töksäyttäen olennaisen. Toimiiko se näin myös ranskaksi?

5. syyskuuta 2011

Herra / Rouva Mainostoimistokin sen tietää!

Ma olen liigutatud.

Viikonloppuna tuli YLE Teemalta ihan mieletöntä dokkaria Virosta vuodelta 1988 teemalla Eesti vabaks! Tallinnassa pidettiin silloin ensimmäinen kansainvälinen rock-musiikkifestari, jossa suomalaiset näyttelivät isoa roolia. Laulava vallankumous oli sinä kesänä ottanut ensimmäiset askeleensa ja tästä Summer Rockista lähtien se oli sitten vaan menoa kohti itsenäisyyttä.

Dokkari on niin hyvä ja konsertti on niin hyvä. Sitä voisi katsoa loputtomiin. Se toivo ja usko, mikä välittyy vuosikymmenten jälkeenkin televisioruudun läpi on todella koskettavaa. Esiintyjien muistot ovat puhuttelevia. Odottava ilmapiiri ja fiilis siitä, että jotakin on tapahtumassa, mutta mitä -tunnelma siirtyy katsomosta esiintyjiin. Puna-armeijan tankit ovat lavan molemmin puolin, mutta niiden ei anneta häiritä. Rohkeus lavalla sanoa kiellettyjä asioita ja yleisön rohkeus vastata asioihin, jotka olivat kiellettyjä, osoittaa tahtoa. Ihmisten voima on hurja.

Yle.fi

Kaivoin vielä kirjahyllystä Laulava vallankumous-kirjan, joka kertoo näistä samoista tilanteista ja henkilöistä. Kirja ja dokumentti toimivat yhteen todella hyvin! Kirjan tarinat heräsivät eloon kuvamateriaalin rinnalla ihan uudellla tavalla.

Aina on yhtä käsittämätöntä miettiä tämän päivän Viroa ja Tallinnaa, kun katselee dokumentteja Neuvosto-Virosta. Muutamassa vuosikymmenessä on tapahtunut uskomaton kehityskaari. Mä ja moni muu on elänyt 100 kilometrin päästä tästä kaikesta hulluudesta. Tää tarina on aina yhtä kiehtova.

"Eestlane olen ja Eestlaseks jään" soikoon!

4. syyskuuta 2011

Ei meitä ole sokerista tehty.

Eilen jo mainitsin, että olen muutaman työkaverin mukana jossakin sokerittomassa hulluudessa. Okei, juostaan maraton ---onhan se vähän mukavuusalueen ulkopuolella, mutta vältellään kaikkea naminamia, niin ollaan todella kaukana mukavuusalueen tuolla puolen.

Olen tätä tehnyt joskus ennenkin. Pari vuotta pidin sokerittoman helmikuun, kunnes tänä vuonna en enää halunnut jättää Runebergintorttuja ja laskiaispullia välistä, sekä synttärikakkuani.

Nyt sitten torstaista sunnuntaihin asti on kärvistelty. Paljon on sokeria mietiskelty, kunnon addiktin tapaan.

Työkaverit pitävät lauantaina herkkupäivän. Mä en pidä, mutta lopetan tän hulluuden jo loppukuun tällä puolen, koska mulla on loma. Kolme viikkoa siis vielä edessä. Sokerittomassa on helppoa se, että jättää vaan syömättä ne makeat. Niitä ei tartte korvata millään. Jos vaihtaisi ruokavaliota, niin ensiksi pitäisi luopua tietyistä asioista ja sitten opetella syömään jotain ihan uusia asioita. Nyt riittää vaan, että pitää suun kiinni oikealla hetkellä.

Sokerittomassa on hyvä just huomioida kaikki ne hetket, kun kieltäytyy herkuista. Niitä hetkiä on yllättävän paljon. Joutuu pysähtymään sokerin äärelle ja miettimään, että oisinko mä sokerillisena kuukautena oikeasti tarvinnut tän tarjotun pullan just nyt. En varmaan, mutta oisin kuitenkin syönyt.

Haasteita on monta kertaa päivässä! Torstaina oli töissä esillä jonkun lomaltapaluutarjottavien jämät ja lisäksi ruokalassa oli pannaria hillolla. Illalla mies toi mukanaan vielä jotain nameja, joita söi sohvalla onnellisena, kun verottaja ei päässyt jaolle. Perjantaina oli töissä kokouspulla. Eilen lauantaina oli torilla tarjolla ilmaista täytekakkua ja pizzan jälkeen mies kysyi, että otatko jälkkäriä. Sinne jäivät itseveivatut italialaiset jäätelöt. Kauppahallista haettiin leipää, ihanat cupcacet siinä huusivat epätoivoisina mun nimeä.Tänään kävin osallistumassa naisten liikuntatapahtumaan ja siellä oli picnic-eväitä tarjolla osallistujille. Kahvin kanssa olisi ollut muffinssi. Sitten ylipäänsä kaupassa käynti, että meet kauppaan ja et osta mitään naminameja. Lisäksi miehen karkkipussin jämät viettävät päivää tuossa metrin päässä.

Työkaveri sanoi, että pitää ottaa tällainen tauko, koska hän joutuu taistelemaan kaupassa päästäkseen ulos sieltä ilman jotakin pientä namia.
Been there, done that.

Näillä siis mennään ja harrastetaan itsetutkiskelua.
Hei, olen Seena. Olen sokeriholisti.

3. syyskuuta 2011

Taidelauantai @ Lahti

Tänään vietetään Taidelauantaita täällä Lahdessa. Lähdettiin aamusta liikenteeseen. Käytiin ensiksi katsomassa torilla meininkiä. Siellä oli parasta antia paikallislehden 30-vuotissyntymäpäivien kunniaksi tarjottu kahvi ja täytekakku. Mä otin kahvia ja mies kakkua kanssa. Mulla on tällainen herkuton kausi menossa parin työkaverin kanssa, joten piti jättää kakku muille. Meidän firman tiedottaja pyöri torilla kameran kanssa, että ei voinut edes salaa syödä, koska ois voinut joutua intraan kuvattuna suu täynnä kakkua.

Lahden korkeakoulut ovat remontoineet keskustaan Fellmanni-nimisen rakennuksen ja se avattiin vasta. Heillä oli avoimet ovet. Oikein viimeisen päälle hieno kirjasto sinne oli ainakin saatu. Käytiin lukemassa lehtiä.

Muotikuvatkin ovat kulttuuria.
Lahden kaupunginmuseossa käytiin tutustumassa Julistebiennaleen. On käyty aikaisemminkin ja julisteet on kyllä puhuttelevaa käyttötaidetta.  Hieno kansainvälinen kokoelma. Ympäristöön liittyen oli oma osasto ja sitten muita yleisjulisteita.



Tän kohdalla mies totesi, että tää on niin mun genree ja joo, mä olin jo valmis viemään tän kotiin. Nää inhimillistetyt jänikset ja joskus muutkin eläimet on niiiin mun genree.  Tämä kuva on japanilaisen Akitato Iton teos ja kävin äsken tutustumassa hänen nettisivuihinsa ja sieltä löytyy mielettömiä eläinhahmoja.



Ruokakulttuurissa luotettiin italialaiseen. Pizzaa @ Mamma Maria.


Käytiin me kuuntelemassa kitarakonserttiakin, mutta lähdettiin aika pian pois. Ollaan ennenkin käyty katsomassa kitaran soitantaa ja saatiin silloin paheksuvia katseita, kun taputettiin väärässä kohtaan. Lähdettiin siis nyt reippaasti pois ennen kuin aiheutettiin yleistä paheksuntaa.

Tänään oli myös poliisipäivä ja poliiseilta tarttui mukaan pahvinen poliisiauto, joka on nyt sentin paloina roskiksessa. Parin namin kera se oli Jimin mielestä aika huippu.

Sellainen lauantairetki se. Loppupäivä onkin mennyt ihan vaan oleskellessa. Kuvat muuten isonee, kun niitä napauttaa. Sen pituinen se.

1. syyskuuta 2011

Uudestaan!

Meidän päiväaviisissa ei enää ole telkkariohjelmien perässä merkintää, jos kyseessä on uusinta. Onko sellaisia ollut enää vuosiin? Parina aamuna olen vain huomannut, että ei ainakaan enää ole.

Minua ei uusintojen uusinnat haittaa, koska ohjelmat jää useastakin uusinnasta huolimatta näkemättä ja toisaalta mä tykkään katsoa samoja, hyviksi havaittuja ohjelmia uudestaan ja uudestaan.  Tänään tulee kaikkien uusintojen äiti eli Frendien viimeinen osa ja luultavasti koko sarja alkaa huomenna uudestaan. Hyvä, että tässä maailmassa on jotakin vakaata ja pysyvää.

Mitäs televisiosta tänä syksynä muuten katsotaan? Eilen alkoi BB, jonka seuraamiseen olen jo liian vanha. Kokeilin eilen katsoa sitä, mutta en innostunut. Harmi sinänsä, koska ensimmäinen BB-kausi oli mielestäni tosi koukuttava. Maria, Maria alkaa taas, joten hip-hei sille! Sitten alkaa ne Tantsut, joita en ole koskaan katsonut, koska sunnuntaina on juoksuilta. Maajusseille etsitään morsianta. Sekin oli joskus ihan hyvä, mutta eikö se olekin aika nähty? Pasilan uusi tuotantokausi ilahduttaa meitä sitten myöhemmin syksyllä, kun vaan muistaa sen katsoa. Suurinta pudottajaa ei tarvitse enää katsoa, olen vapaa!