Eilen kävin illalla juoksemassa reilun kympin. Olihan hyvä lenkki. Ensi kerran sitten maratonin musta tuntui eilen juoksijalta. Juoksu kulki. Nimenomaan juoksu. Mulla on työn alla juoksemisen opetteleminen. Nyt ei puhuta siis hölkästä, vaan juoksusta. Kilometriä/tunnissa-aikaa pitäisi siis lähteä hitaasti, mutta varmasti nostamaan. Lenkit on ollut lyhyitä, mutta nopeampi tempoisia. Keväällä juoksin sen 30-45 kilometriä viikossa. Nykyään juoksen 10-15 kilometriä viikossa. Ei ole posket enää lommolla ei.
Kävin viime viikolla muutaman kerran työpaikan salilla juoksemassa matolla, koska halusin kokeilla eri nopeuksia ja tsekkailla tuntemuksia. Juoksin 8,5 - 12 kilometriä / tuntia vauhdeilla. Matolla juokseminen on todella hullun hommaa, mutta antoi etsittyä ymmärrystä vauhtiharjoitteluun. Juoksuhan on aika yksinäistä puuhaa, mutta salilla on muita, joten siellä voi sosialisoitua. Näin kävikin. Herra Ei-Kukaan halusi sosialisoitua minun kanssani ja puolisen tuntia juostuani tämä nuori mies tokaisi, että "Eikö sun kannattaisi juosta mieluummin ulkona?". Ensimmäinen reaktio oli todellakin, että WTF? Tiedättekö, kun pään läpi kiirii mielikuvat itsestäni ulkona juoksemassa sateessa, lumessa, pakkasessa ja maratonin viime kilometreillä. Mä olen kuitenkin kiltti tyttö, joka ei haistatellut tälle miehelle, vaan rupesin selittämään Herra Ei-Kukaalle tekemisiäni. "Mun pitää saada vauhtia nostettua, joten mä haen tässä vähän tuntumaa, kyllä mä ulkonakin juoksen..." sen tyyppistä sopertamista siis. Säälittävää.
Sinkkuelämässä Miranda treenasi maratoonille juoksumatolla ja häntäkin lähestyi mies. Mies oli otettu hänen kovasta treenistään. Oliko se vaan tv-fantasiaa vai onko suomalaisessa ja amerikkalaisessa kulttuurissa tässä kohtaa ero? Suomessa dissataan tuntematonta(kin) ihmistä, Amerikassa osataan lähestyä myös hyvällä kulmalla. Miten muissa kulttuureissa? Missä uskaltaa mennä kuntosalille juoksemaan ilman pelkoa arvostelusta? Dubaissa kävin yhtenä aamuna hotellin matolla juoksemassa. Siellä oltiin todella ystävällisiä. Matto laitettiin päälle, tuotiin vettä ja kysyttiin, että mitä kanavaa haluan katsoa televisiosta. Tunnin juoksun jälkeen minulle hymyiltiin. Se mies olisi varmasti juossutkin puolestani, jos olisin huomannut kysyä. Minulla oli polvet ja olkapäät peittävät juoksuvaatteet. Se oli varmasti hänen mielestään sopivaa. Virossa olen myös juossut matolla. Siellä en muista tavanneeni ketään erityisemmin. Ei ole kukaan ainakaan tullut avautumaan kesken treenin.
Tiedättekö mikä on vieläkin säälittävämpää, kun toi mun sopertaminen salilla? Se, että mä mietin tilannetta eilen lenkillä ja vielä tänäänkin koen tärkeäksi kirjoittaa tämän itselleni ylös. Herra Ei-Kukaan osui ja upposi epävarmaan juoksun opettelijaan. Pitää varmaan kuitenkin palata vielä rikospaikalle, jotta ei nouse liian korkeaksi kynnys työpaikan juoksumatolle. Pakko mennä juoksemaan matolle, vaikka ei edes haluaisi. Ei ole helppo harrastus tämä juokseminenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista. Ilahduin!