Tänään tein en mitään.

Aamu alkoi mukavasti. Jimi (koirani) aloittaa herättämistoimen aika tasan kello 7:00. Siinä ei auta hokea, että tänään on "lomapäivä". Jimi on oppinut työntämään päänsä kainalon alta ja työntämään itseään sieltä alleni (ja myös mieheni alle). Silloin on pakko nousta ylös, koska allasi on pieni koira. Käytiin kunnon aamulenkki Vesijärven rannoilla. Lahden satama on lumen alla, mutta jotenkin ilmassa oli lupausta keväästä.

Toiselle lenkille lähdin sitten juosten yksikseni. Olihan taas pakkotoistoa.

Voin kertoa, että keväästä ei ollut enää mitään jäljellä. Tiet olivat kapeita ja auraamattomia. Autoteiden auratut lumet olivat toki aurattu....juoksureitille. Jokaisella askeleella yksi eteen ja kaksi taakse. Sohjossa sykkeet nousee ja on pakko hidastaa kävelyyn, että sykkeet laskee. Epätoivo iskee, mä en ikinä selviä siitä maratoonista. Mitä mä olen itsestäni kuvitellut? Pitkässä nousussa loppuu motivaatio sohjosssa heilumiseen ja on taas käveltävä. Sitten sitä vaan kiroaa päissään ja lähtee taas juoksemaan. Matka sohvaperunasta liikkujaksi on valtavan raskas taival. Kyse ei ole vain kehon kunnosta, vaan myös pään kunnosta. Usein, kuten tänäänkin, tiesin etten ole totaalisen loppu kuntoni puolesta, vaan pää oli ihan rikki. Hyviä asioita pitää kaivaa hyvin syvältä ja ei ole enää varma viekö mikään hyvänmielenmielikuva askeltakaan eteenpäin. Juokseminen on todella yksinäistä puuhaa. Käyn välillä jumpalla pienessä yksityisessä jumppakeskuksessa, jossa on aina todella hyvä fiilis. Kaikki ohjaajat ovat minun henkilökohtaisia urheilupsykologeja muistuttaen liikunnan ilosta ja siitä, että hyvin menee. Sitä kaipaisi välillä tuiskun hakatessa kasvoihin pimeässä illassa tossun kulkiessa epätoivon kautta. On se juoksu usein oikein mukavaakin, mutta välillä kaikkea muuta. Heiaheia-palveluun kirjasin tänään lenkin pituudeksi 1:37 ja otsakkeeksi: P*ska laji. En suosittele.

Lenkeiltä kotiin päästyäni olenkin sitten maannut koko päivän sohvalla katsoen telkkarista ihan mitä vaan ja taisin välillä nukkuakin. En ollut ajatellut viettää päivää sohvalla, mutta energiat olivat ihan loppu. Minun pitäisi paljon tarkemmin tarkkailla syömisiäni ja juomisiani. Liikun nykyään niin paljon, että pitäisi syödä&juoda reippaasti ja syödä asioita, joista oikeasti saa fiksua energiaa. Minulla on ollut näitä totaalisia energian loppumisia aina silloin tällöin. Ei ole varsinaisesti nälkä, vaan on ihan voimaton ja vetämätön olo. Keho käy varaliekillä. Ei hyvä.

Sen verran ryhdistäydyin, että tein seuraavan paistoksen helpottamaan energiavajetta.

KARU-MARJAPAISTOS

1 paistovuoka, halkaisija 25-28cm

Paistospohja:
1 1/2 dl hiiva- ja/tai ruisjauhoja (laitoin molempia)
1 tl leivinjauhetta
1 1/2 dl KARU-pikakaura-ruishiutaleita (muutkin hiutaleet käynee)
1 dl tummaa tai fariinisokeria (laitoin fariinia, kun pussi oli auki viikon leipomusten jäljiltä)
1 dl pullomargariinia tai sulatettua voita (laitoin voita)
1 muna

Täyte:
2-3 dl mustikoita tai mustaherukoita
2-3 dl vadelmia (laitoin vain mustikoita, kun niitä oli sulatettuna)

Muruseos:
1/2 dl pullomargariinia tai sulatettua voita (voita edelleen)
1 dl tummaa sokeria tai fariinisokeria (tarkka lukija tietää kumpaa käytin ja miksi)
2 dl KARU-pikakaura-ruishiutaleita (joissa on muuten runsaasti kuitua)

Sekoita leivinjauhe jauhoihin. Sitten paistospohjan aineet yhteen. Voideltuun ja hiutaleilla leivitettyy vuokaan painellaan taikina. Päälle täyte ja muruseos. Paistetaan 200 asteessa noin 30 minuuttia. Suositeltiin jäätelöä tai vaniljakastiketta seuraksi. Lasi maitoa sopi myös hyvin. Hyvä energiapaketti oli hernekeiton jälkkärinä.

Pakkotoiston jälkeen pakkolepo oli kuitenkin varmasti hyvä asia. Välillä on hyvä levähtää. Hyvä päivähän tästä siis loppujen lopuksi tuli. Jimin kanssa vielä iltapissille ja sitten katsotaan vielä yksi ohjelma eli Uutisvuoto.

Toivottavasti teilläkin oli mukava lauantai!