Leikkauksesta toipuminen on sujunut ihan hyvin. Fyysisesti pahinta on tämä makaaminen. Selällään makaaminen. Henkisesti pahinta on tämä makaaminen. Selällään makaaminen. Tuntuu, että parissa päivässä tippuu maailmasta. Rupeaa epäilemään, että saako enää koskaan selkää suoraksi. Pääseekö enää koskaan koiran kanssa ulos, kun ei saa kenkiä jalkaan? Voiko enää ikinä mennä töihin, kun ei voi laittaa turvotukselta housuja jalkaan? Joutuuko loppuelämänsä katsomaan päivästä toiseen yltiöiloisia jenkkejä tekemässä ruokaa, laihduttamassa, sisustamassa ja menemässä naimisiin? Palautuuko ruokahalu enää ikinä? Saako enää ikinä unta illalla, kun koko päivän on vain maannut? Onko koko elämä aikataulutettu tuon päivittäisen särkylääkelistan mukaan?
Kun tämä epätoivon aalto yhdistetään uuden vuoden vaihteeseen, niin voin luvata, että lupauksia syntyy liukuhihnalta. Mä en enää koskaan valita töissä mistään, mä lähden vieläkin iloisempana koiran kanssa lenkille ja rupean heräämään aikaisemmin kunnon aamukoiralenkkiä varten, mä tuplaan mun liikunnan määrän, mä en enää ikinä makaa sohvalla, mä nautin jokaisesta terveestä hetkestä, mä siivoan joka päivä, teen ruokaa päivittäin....kaiken tän mä teen, jos mä ehdin ne maailman pelastamisen ohella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista. Ilahduin!