Ollaan kiitollisia jokaisesta päivästä.

Edesmenneen ystäväni mies kertoo aamun Hesarissa rohkeasti ja avoimesti heidän tarinaansa.

A. ja A. Vienosen Vilppu-poika syntyi elokuussa 2009. Silloin kukaan ei olisi osannut kuvitellakaan, että pojan täyttäessä kaksi Aleksi olisi yksinhuoltajaisä. Anne sai syöpädiagnoosin elokuussa 2010. Kunto oli edeltävän kesän aikana romahtanut. Hän hengästyi pienestäkin pyörälenkistä, vaikka oli ennen kesää ollut hyväkuntoinen. 

"Lopulta sydämestä löytyi iso patti", Aleksi kertoo.

Syöpä oli jo levinnyt luustoon, joten tilanne oli alusta asti dramaattinen.

"Heti alkuvaiheessa meille sanottiin, että on valmistauduttava kuolemaan."

Aleksi ja Anne kuitenkin tarttuivat pienimpäänkin toivoon, ja Annelle aloitettiin solumyrkkyhoidot syöpäklinikassa. Anne oli silloin 34-vuotias.

Aleksille aika syöpähoidoissa ja niiden välillä oli kuin sumussa olisi kävellyt. Hän kävi oman terveysasemansa psykiatrisella hoitajalla kolmisen kertaa viikossa. Aleksi oli päättänyt, että jaksaa.

"Pystyin aika hyvin purkamaan pahaa oloani, että jaksoin työpäivän lisäksi hoitaa lapsen ja käydä sairaalassa joka päivä."

Välillä Anne oli pitkiäkin aikoja kotona. Hiusten lähtö tuntui aluksi rajulta, mutta siihen tottui pian.

Lopuksi enää lapsi kiinnitti huomiota siihen, ettei äidillä ole aina tukkaa. Peruukki sopi Annelle hyvin. Vilppu meni päiviksi hoitoon ja Aleksi töihin. Siellä ajatukset sai aina vähän muihin asioihin.

"Kun Annen solunsalpaajat helmikuussa vaihdettiin tehottomampiin, tajusin lopullisesti, ettei hän parane", Aleksi sanoo.

Sen huhtikuisen päivän Aleksi muistaa hyvin elävästi. Hän oli juuri hakenut poikansa päiväkodista. Sää oli mukavan keväinen, ensimmäinen kunnon hiekkalaatikkokeli. Isä istahti hiekkalaatikon reunalle, ja poika otti lapion käteensä.

"Anne soitti ja kertoi, ettei syöpähoitoja enää jatketa", Aleksi kertoo.

Hän vei lapsen hoitoon omalle äidilleen ja lähti hakemaan vaimoaan sairaalasta.

"Silloin itkin oikein kunnolla."

Anne ja Aleksi menivät sairaalasta syömään italialaiseen ravintolaan.

"Anne ei suvainnut tappiomielialaa vaan oli toiveikas", Aleksi muistelee.

"Kai minäkin vielä ihmettä odotin."

Tilanne oli lohduton, muttei silti tuntunut toivottomalta.

Aleksi pyrki huomioimaan Annea naisena. Kehui kauniiksi ja kosketti.

Aleksi muistaa yhden hauskan hetken sairaalassa, kun ulkona oli hurja helle. Vieraat eivät saaneet käyttää sairaalahuoneen suihkua, mutta Anne ja Aleksi menivät suihkun alle salaa yhdessä. Tunne oli kuin teini-ikäisillä.

"Sen jälkeen Anne siirrettiin suihkuttomaan huoneeseen – mutta se hetki yhdessä oli sen arvoinen."

Kun Anne muutti Terhokotiin saattohoitoon, aviopari oli puhunut kaikki asiat läpi. Anne koki saaneensa elämässään, mitä oli toivonut.

"Lähinnä hän kadehti vanhoja ihmisiä. Ja se, ettei näe oman lapsen kasvua, oli kipeä asia."

Aleksi ehti saattohoitovaiheessa käydä jo paljon suruaan läpi. Merkitsi paljon, että saattohoitokodissa hoitajilla ei tuntunut olevan kiire aina seuraavaan paikkaan. Jokainen hetki tuntui tärkeältä. Aleksi lupasi vaimolleen, että heidän poikansa pitää yhteyttä myös Annen puolen isovanhempiin ja muihin sukulaisiin.

Kuoleman hetki tuntui kaiken sen rauhallisuuden keskellä kaoottiselta. Paikalla olivat Aleksin lisäksi Annen vanhemmat.

"Anne lähinnä nukkui, mutta oli tajuissaan herätessään. Hengitys oli välillä katkonaista. Sitten hengitys vain loppui. Ennen sitä Anne kuiskasi: 'Auttakaa!'"

Kaikki itkivät ja Aleksi tajusi huutavansa äitiä. 

 Lähde: HS 9.1.2012

Artikkeli herätti itkun. Sen jälkeen niin monta ajatusta. Surua. Lohtua. Toivoa. Elämänasennetta. Asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Kyyneleitä. Kauhua. Kiitollisuutta siitä mitä on. Vihaa. Toivottumuutta. Elämisen halua. Muistoja. Pelkoa. Hiljaisuutta. Katoavaisuutta. Rohkeutta. Pysyvyyttä. Tahtoa. Rakkautta. Tätä on elämä.