Huomenna pääsen leikkaukseen.
Tänään jo hengailin sairaalassa pitkän tovin valmistelujen parissa. Huomenna aamusta tosi toimiin. Leikkaus tehdään tähystyksellä ja kaiken mennessä hyvin, pääsen kotiin jo lauantaina.
Pitkässä sairasteluhistoriassa on se hyvä puoli, että ei tartte niin etukäteisihmetellä sairaalassa oloa tai leikkauskäytäntöjä. Suunnilleen tietää systeemit. Mieli on rauhaisa, mutta toiveita täynnä! Toivon, että sairaalassa vietän vain yhden yön ja toivon, että ei tule suuria kipuja. Lisäksi toivon, että leikkaus menee tähystyksellä ilman isoja viiltoja. Näissä hommissa ei voi kuin antautua ammattilaisten vietäväksi ja hiljaa mielessä toivoa asioita. Jännittää en osaa, kun sitä on niin toisten armoilla ja nukutettunakin!
Jännittää kuitenkin pitäisi. Verenpainemittauksessa tänään hoitaja ihmetteli, että miten alhainen verenpaine minulla oikeasti on, kun näin jännittävässä tilanteessakin on paineet kovin alhaalla. Hän puheli, että jännittäminen on normaalia ja pitääkin jännittää: "sen verran täytyy olla itsesuojeluvaistoa...". Hänen puheenvuoron jälkeen, en kehdannut sanoa, että minua ei yhtään jännitä. Se on varmaan ihan se minun normipaineeni. Mukava kuitenkin kuulla, että se on alhaalla. Minusta on pelottavaa, jos minun pitää pelätä leikkaukseen menemistä. Minulle on kerrottu, että kirurgi on alansa huippu ja olemme Suomessa. Mitä tässä nyt pitää pelätä? Ehkä mun itsesuojeluvaisto on jotenkin kieroon kasvanut tai multa puuttuu sellainen! Rehellisesti sanottuna oikein odotan huomista, jotta pääsee sitten toipumaan ja takaisin normimenoon. Juoksu ja hyppely on ollut pannassa, mutta ei ole enää kauaa. On muutenkin mukavampi pyörittää arkea ilman kasvainta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista. Ilahduin!