Hyvä, paha vaaka.

Mä en oo käynyt vaa`assa vuosiin.

En tiedä mitä sen pitäisi näyttää ja mikä olisi mulle joku oikea paino.

Ahdistaisi ajatus koko vaa´alla käymisestä.

Olen pakottanut itseni ajattelemaan, että painolla ei ole mitään väliä, vaan kehonkoostumuksella. Peilistä näkee. Suojelen toki tuolla ajatuksella itseäni vaa´alta ja siihen liittyvältä epätoivolta.

Ainakin yksi tammikuun karkkilakkotyökaveri on käynyt vaa´alla ennen sokerittoman alkua ja käy sitten jälkeen myös. Oli jo huomannut pientä häivennystä istumalihaksistossa. Ois voinut itsekin käydä.

Nyt olen muutaman kerran käynyt katsomassa kaverini Sannan kirjoittamaa bloggausta aiheesta. Tekstin kuvamateriaali on kohtuullisen vahvaa. Vahvistaa uskoa, että ei se vaaka kerro yhtään mitään. Jäätävän hyvä fiilis tulee, kun katsoo noita kuvia.

Käy siis tsekkaamassa tämä.

Ite syön.

Löysin julkaisemattomien blogitekstien joukosta tämän tekstin lokakuulta 2013. Silloin olen ollut juuri aloittelemassa gluteenitonta elämää ja huomaa, että olen hiukan ollut huolestenut elämän alkamisesta pyörimään liikaa ruoan ympärillä. Yritän itseäni kirjoittaa hommasta ulos, vaikka olenkin juuri tippumassa syvemmälle. Kaikki uusi on aina outoa. Kaloreista ja suosituksista en nyt reilun vuoden päästä ole sen viisaampi. Ystäväni oli laittanut tänään Kasvokirjaan, että oli aamulla kuluttanut 451 kaloria. Sitä katselin ja mietin, että jaahas onkos se nyt paljo vai vähän.

Tässä siis kirjoitus syksyltä 2013:

"Yhtenä päivänä jouduin yllättäin ravintokeskusteluun kuntosalin pukuhuoneessa. Eläkeikäinen naishenkilö, joka juttelee salilla aina kaikille, vaihtoi vaatteita ja huomasi mun syövän banaania. Mun syömisestä sai varmasti kimmokkeen kertoa, että oli tutustunut näihin uusiin ruokasuosituksiin. Jos nyt oikein muistan, niin niistä oli puhuttu aamuTV:ssä ja siellä oli kehotettu tutustumaan niihin tarkemmin kuin vain lukemalla tiettyjen iltapäivälehtien otsikoita ja ingressejä. Rouva oli sitten käynyt niihin tutustumassa ja minulle sekä kaikille, jotka olivat kuuloetäisyydellä, niistä kertoi. Kaikki lehtien otsikot (Eikö painettu sana olekaan totta?!) eivät kuulemma olleet ihan yks'yhteen varsinaisten suositusten kanssa, kun niitä tarkkaan luki. Mun täytyy myöntää, että en ole lukenut vanhoja suosituksia enkä näitä uusiakaan. Mun kuvitelmat terveellisestä syömisestä perustuvat ihan peruskoulussa viime vuosituhannella läpikäytyyn ruokaympyrään, kotikasvatukseen, naistenlehtiin ja "kaverilta kuulin, että" -tietoon.

Rouva kysyi sitten minulta, että mitä minä olen mieltä näistä uusista ruokasuosituksista? Mä olin ihan että en tiiä yhtään. Varmasti ovat ihan hyvät ja tieteeseen perustuvat - mutta jokaisen varmaan täytyy kuitenkin itse löytää se oma syömisen tasapaino.

Rouva oli, että ookoo ja jatkoi, että minkä verran kaloreita mä syön päivässä? Mä olin ihan että en tiiä yhtään. En osaa kaloreita laskea, että terveellisesti yritän syödä ja perusruoasta varmaan saan ihan hyvän kalorimäärän - napostelusta tulee niitä ylimääräisiä ja niitä yrittää tarvittaessa karsia.

Ymmärrettävästi se keskustelu loppui aika lyhyeen, kun toinen keskustelun osapuoli vastaa joka kysymykseen, että en tiiiä yhtään.

Tämä keskustelun yritys jäi kuitenkin mieleen. Kysymyksethän oli ihan aiheellisia. Varsinkin liikuntakeskuksen pukuhuoneessa ihmisen voisi olettaa tietävän mitä kansalaisen odotetaan syövän tai minkä verran itse syö. Pitäisi olla enemmän kiinnostunut ravinnosta ja varmaan niistä kaloreistakin.

Olen vain huomannut, että osaan syödä sen edellisen vuosituhannen ruokia ja ymmärrän niiden päälle - mutta nämä tämän vuosituhannen ruoat menevät ihan yli mun ymmärryksen. Kyllähän mä olen naistenlehteni lukenut (ja blogit myös) ja tavannut läpi erilaiset nykymaailman tavat syödä ja varsinkin olla syömättä sekä tutustunut kaikkiin superfoodeihin ja suuren maailman ihmeisiin. Näillä suuren maailman ihmeillä ei tarkoiteta mitään Amerikan herkkuja. Välillä olen seissyt kaupassakin superfood-hyllyn edessä ja tavannut niitä nimiä. Tuosta olen kuullut joskus. Olen kuitenkin jatkanut matkaani eteenpäin omia tuttuja tuotteita kohden. Kaikki uusi on kiinnostavaa, mutta ottaa aikansa sisäistää uusia juttuja. Uusilla asioilla on myös tarkoitus korvata vanhoja asioita ruokavaliossa - kaikkea kun ei kuitenkaan voi syödä. Mikä korvaa minkäkin ja varsinkin, että miksi?"

Siinähän sitä on ravintopohdintaa. Sitten vielä ihminen huomaa, että kaikki tuttu ja turvallinen ravinto on jatkettu sokerilla. Mihin sitä enäää voi uskoa? Sitä sokeria on maksamakkarassakin. Nih.

Sokeriaddikti ruokapöydässä.

Se, että ihminen päättää olla syömättä karkkia, suklaata, jäätelöä, pullaa, keksiä, pirtelöä, kakkua, piirakkaa, energiapatukoita, viinaa, sitä itseään eli sokeria, limpparia ja kaikkea sitä teollista sokeria mitä herkkuhyllyillä myydäänkin - niin sehän on vasta hyvä alku.

(välipointti: tässä ei nyt puhuta laihduttamisesta, vaan sokeriaddiktina olosta)

Sokeria on kaikkialla.
 
Löysin kirjastosta ihan sattumalta Sokeripommi - eroon sokeririippuvuudesta (Jonsson & Nordström) kirjan heti muutama päivä sen jälkeen, kun töissä olimme sopineet sokerittomuudesta ainakin työpaikalla tammikuun ajan. Herkkujen työpaikalla rahtaaminen oli taas lähtenyt ns. käsistä. Stoppi oli ihan hyvä ajatus siis. Itselläni tässä vielä sitten tämä "miksi syön gluteenittomasti, jos en hallinnoi sokerin käyttöäni" - ajatus vielä kuukausi kuukaudelta korostunut, joten olin niin valmis tähän sokerittomaan tammikuuhun.

Niin, olen siis lukenut noin puolet tuosta kirjasta ja oppinut, että sokeriaddikti tarvitsee todellisen intervention sokeriin ja totaalisokerittomuus pitäisi jatkua kolmen kuukauden ajan - ja todellakin sokeri pitää saada pois myös ruokapöydästä. Sen jälkeen voisi olla hyvällä tsäkällä kuivilla. Sokeriaddiktio on vain samaa sarjaa huume- ja alkoholiriippuvuuden kanssa - että kun sen on kerran itselleen hankkinut, niin se seuraa mukana loppuelämän. Ou jee.

Kolme kuukautta ilman sokeria. Ok. Ehkä jollakin ihan uskomattomalla mielenvarmuudella voisin olla kolme kuukautta ilman tämän tekstin ensimmäisen kappaleen herkkuja. MUTTA kun tässä ei olekaan kyse vain herkuista, vaan ihan se päivittäinen ruoka, jota nautitaan kotona, työpaikan lounasravintolassa, iltaravintolassa, hamppariravintolassa, kaverin kotona, sukujuhlissa, matkalla ollessa tai ihan missä vaan, jossa ruokaa ei ole tehnyt kuivilla hetkellisesti oleva sokeriaddikti - niin siinä on sokeria. Kirjan lopussa on lista asioista, joita tulee välttää ja sekin toki vain esimerkin omainen, niin voi pojat! Ei ihan joka kauppareissulla ehdi sitä listaa kyllä tarkistamaan. (Olen kunnon sokeriaddikti, kun lähden kieltämisen kanssa asiaa kohden.) Kirjassa nimittäin on MYÖS lista, jossa esimerkin omaisesti kerrotaan mitä sieltä kaupasta voisi mukaansa ostaa.

Mä aioin miettiä asiaa kaupassa ja ruokapöydässä ollessani ja antaa tälle asialle mahdollisuutta, koska mä tätä kuitenkin haluan. En ainakaan syö ketsuppia. Tuijottelin kiellettyjen aineiden listaa tässä aamulla ja ensiksi ohitin listan, johon oli kerätty varottavat jalostetut hiilihydraatit. Nehän mä olen jo sisäistänyt, ei tartte niitä tankata mieleeni. Mä varon niitä jo. Sitten tajusin ja sanoin itselleni,

puolitoista vuotta sitten sä oisit syönyt tuolta listalta kaikkea ja nyt et syö noista kuin ihan muutamia.

Toivo heräsi.

Hyvä minä.

Uusi vuosi 2015.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille blogin lukijoille.

Blogitie on ollut hiljainen, mutta mukavasti on vanhoista teksteistä ollut iloa lukijoille. Taustalla pystyy tutkimaan, että reseptejä on käyty ihmettelemässä, matkusteltu minulle tuttuihin kohteisiin, muutkin ovat taloja rakentaneet ja siellä kolonoskopiassakin on moni käynyt kärvistelemässä. Ei kai tähän voi muuta todeta kuin että KVG toimii hienosti.

Vuoden vaihtuminen luo jonkinlaista rytmiä tähän maailmaan. Välillä kun on ihan sekaisin, että onko mikä vuodenaika menossa ja montako viikkoa mihinkin on aikaa - ja oliko nyt tiistai vai torstai - niin tämän vuoden vaihtumisen jotenkin minäkin ymmärrän.

En myöskään katso pahalla lupauksia seuraavalle vuodelle. Jotkut niistä onnistuvat ja sehän on hienoa! Jos ei onnistu, niin jokaisen viikon aloittaa maanantai, jolloin lupauksen voi laittaa taas toteutukseen. Elämäähän tämä vain on.

Muutamana vuotena tein sellaisia virallisia lupauksia, joita olen kirjoittanut myös tänne blogiin. Silloinhan tulee juuri se ongelma, että ne lupaukset pitää myös lunastaa. Kohtuullisesti niitä on lunastettukin - että ehkä ongelmallisempaa kuin se lupaus, on se matka lupausta kohden. Jaksanko lähteä sille matkalle, onko sitä motivaatiota?

Näihin aatoksiin lähden vielä lepuuttamaan itseäni ja samalla orientoitumaan tähän alkaneeseen vuoteen kirjallisuuden parissa:

Hiljainen blogitie.

Tähän väliin sopisi varmaan joku teksti siitä, että mihin tämä kevät katosikaan ja miksi bloggaaminen on lähes tulkoon loppunut - ja sitä sekä tätä.

Mutta lucky me, tää on mun oma blogi ja mun ei tartte selitellä mitään. Elämä vie ja elämä tuo - välillä se tuo postauksia blogiin ja välillä ei.

Aina välillä valehtelen itselleni, että kirjoitan tätä blogia vain omaksi iloksi jättääkseni muistijälkiä asioista, joita en halua heti unohtaa tai muistaakseni asioiden kulkusuunnan.

Eihän se näin ole - ainakaan pelkästään. Jos oikein haluan jättää itselleni muistijäljen tapahtuneista, niin siihen on yksityisempi foorumi. Näinhän sen ehkä kuuluu ollakin. Päiväkirjoja on kirjoitettu vuosisatojen ajan ja blogeja vasta vuosia. Niillä on eri focus. Ehkä. On ainakin ollut.

Viime aikoina olen ajatellut, että oispa kiva taas päivitellä blogia. Jotakin luovaa tehdä, vaikka sitten blogin päivittämisen kanssa.

Mulla on myös uusi harrastepöytä, jonka myyntinimi olisi varmasti työpöytä. En halua kutsua tätä työpöydäksi, kun tämä ei ole työtä varten - vaan harrastamista, iloa ja ihan omia juttuja varten - esimerkiksi paikka blogin kirjoittamiselle.

Kivaa kesää kaikille - toppahousuissa tai ilman. Ehkä ilman. Blogipostauksilla tai ilman. Ehkä kanssa.

Ajatus tähän(kin) maanantaihin.

Blogi täyttää tänään kolme vuotta!

Blogeilla on sellainen kaksoisrooli, että toisaalta niitä kirjoitetaan muiden luettavaksi ja toisaalta omaksi iloksi. Itse palaan usein omiin teksteihini. Etsin omia reseptejä. Muutamat tekstit tuovat aina hyvää mieltä ja tsemppiä eteenpäin. Välillä tarkistan, että koska joku asia tapahtuikaan. Rakennusprojektin aikana oli hyvä aina välillä katsoa vanhempia valokuvia ja huomata, että kyllä se projekti etenee - vaikka aina ei siltä tuntunut. Muutamaan kertaan olen kyllä ajatellut, että jospa laittaisi blogille viimeiseen pisteen. Sitten pienen tauon jälkeen olen ajatellut, että kyllä tämä kirjoittelu pääosin toimii mukavana hetkenä omien ajatuksien kanssa.

Jos tämä blogi olisi vain omaksi iloksi, niin sittenhän sen ei tarvitsisi olla täällä worldwidewebissä eli kyllähän lukijoillakin tässä oma tärkeä roolinsa on. Oikean elämän tutut voivat seurailla mitä nainen touhuilee ja tuntemattomat löytävät hakusanoilla toivottavasti hakemansa. Suosittuja hakuja ovat olleet Tampereen asuntomessuihin sekä rakennusprojektiin liittyvät teemat. Gwyneth Paltrow ja Jon Bon Jovi kiinnostavat myös paljon. Kolonoskopia-kirjoitus on myös löydetty jo useasti - jo sen takia blogi on paikkansa blogistaniassa ansainnut. Sitten se tärkein: Kiitos kaikista kommenteista. Jokainen kommentti on aina jännittävä avata, että mitäs täältä löytyy ja keneltä. Blogi muuttuu yksinpuhelusta keskusteluksi. Siksi kannattaa kirjoittaa verkkoon, ei laatikkoon.

Eletään aikuisesti nyt sitten ainakin vielä neljäs vuosi.

Tuttujen blogeja alkuvuoden teemoissa.

Ajattelin mainostaa kolmea blogia, joissa kaikissa on liikunta- ja/tai laihdutusteema yhdistettynä ihmiseen, jonka tunnen myös reaalimaailmassa.

pudotus.blogspot.fi
Sannan positiivinen ja avoin blogi on melko uusi, mutta se on saanut heti paljon lukijoita. Sanna on jo laihduttanut parikymmentä kiloa ruokavaliolla sekä liikunnalla. Sannalla on edelleen muutaman kilon pudotustavoite ja siitä sitten kohti pysyvämpiä tuloksia sekä kauniita vatsalihaksia. Blogissa kirjoitellaan muuttuvista ruokatottumuksista, arjen sekä laihdutusprojektin yhdistämisestä, laihduttamisen vaikeudesta, innostutaan onnistumisista ja treenataan pääasiassa salilla.

kiarantalainen.blogspot.fi
Kia on sitten täyttä rautaa koko nainen. Kian blogissa treeni on kuntosalia ja nyt hänenkin blogissa laihdutetaan, mutta ihan omalla tasollaan, koska Kia on juuri aloittanut kisadietin kohti kevään Body Fitness-kisoja. Itselleni laji on kohtuullisen vieras ja asenne lajia kohtaan on epäilevä - joten voin nyt läheltä seurata projektia ja ehkä oppia jotakin salitreenistä sekä karsia epäilyjäni Kian lajia kohtaan.

urakat.blogspot.fi
Serkkuni on aloittanut ystävänsä kanssa uuden vuoden kunniaksi hyvinvointiprojektia, johon kuuluu elopainon pudotusta sekä kiinteytystä arjen liikunta- ja ruokailuremonttien kautta sekä juoksutreeniäkin varmasti tulossa, koska Naisten Kymppi heillä kevään ohjelmassa. Riittävä päivittäinen veden juominen on blogissa myös tapetilla ja muistuttaa ainakin itseäni, että siinä pitäisi myös allekirjoittaneen petrata.

Seli-seli.

Isäni laittoi eilen viestiä juoksutapahtuman jäljiltä, että keli ei ollut tuntunut hyvältä juoksulle ja tavoiteaika jäi sen takia saavuttamatta. Totesi kuitenkin samaan 160 merkkiin, että seli-seli, kun ei kulje niin ei kulje.

Seli-seli. Samat sanat tulivat minulle mieleen tuosta edellisestä tekstistäni liittyen triathlon-haaveeseen, joka elää vahvasti jo viidettä vuotta. Seli-seli. Jos mä oisin oikeasti halunnut, niin kyllähän sitä ois ne istumalöllöt nostanut sieltä sohvalta ja tehnyt asialle jotakin jossakin välissä. Kaikenlaista vastoinkäymistä on toki matkalle osunut, mutta kyllähän sitä eniten sopii katsoa sinne peiliin.

Peilissä näkyy kasvot, joiden taakse on säilötty se pahin vastus kaikille haasteille. Triathloniin liittyen se pahin vastus on jo etukäteispäättänyt, että

1. Mä en ikinä opi sitä vapaauintia, joten ei kannata edes aloittaa.
2. Mä en ikinä uskalla ajaa pyörällä niin kovaa, että pärjäisin.
3. Uimahallit ei sovi mun kuivalle iholle.
4. Ulkovedet on mulle liian kylmiä.
5. Triathloniin tarvittava välineistö on kallista ja ei sellaiseen kannata sijoittaa.
6. Mun nykyinen pyöräkään ei ole riittävä lajiin.
7. Koska olen täysin aloittelija, niin mä en voi mennä triathlon-seuran treeneihin.
8.  Ja ne kaikki muut päättämiset, jotka tulevat ja menevät huonoin tuloksin.

Triathlonissa(kin) on varmasti ne (eiku me) takarivin tytöt ja pojat. Ne samat tytöt ja pojat, joiden kanssa mä olen juoksutapahtumani hölkkäillyt ja Finlandiani tuskaillut läpi. Meillä ei ole tekniikat kunnossa, me nähdään reitillä aina uusia ja uusia selkiä, me ollaan onnellisia ihan vaan maaliin tulosta eikä muisteta loppuaikoja sekunnilleen ja harjoituksissa mennään siitä mistä aita on matalin, ollaan ihan tohkeissamme mitaleista (jotka kaikki saavat) ja laitetaan osallistumispaitamme heti maanantaina töihin päälle. 

Tämä takarivin tyttö kävi tänään pyöräilemässä reilun 36 kilometriä ja kaksi+puolituntia siihen suunnilleen kai meni.

Tämä teksti vaikuttaa negatiiviselta, mutta tämä ei missään nimessä ole sitä. Joskus sitä pitää vaan olla rehellinen itselleen ja käydä vähän kehityskeskustelua oman päänsä sisällä tuottaakseen jotakin positiivista. Tuossa pyöräillessä oli hyvin aikaa itsetutkiskeluun ja sanoa itselleen, että seli-seli nainen! Nyt ei enää selitellä, vaan pyöräillään! Nautitaan ja opitaan pyörän kanssa kulkemista.

Ootteko muut käyneet keskustelua itsenne kanssa näin vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi?

Ajatus tähän päivään.

"Mites se sun triathlon-harrastus?"

Ystäväni kysyi minulta suunnilleen otsikon mukaisen kysymyksen viime keväänä.

Tää mun triathlon-harrastus ei ole oikein saanut tuulta purjeisiin. Sellaista harrastustahan minulla ei ole.

Vuonna 2009 heinäkuussa aloitin nollasta juoksemisen ja silloin jo ajattelin, että mä en varsinaisesti rupea juoksemaan - vaan aloitan triathlon-harrastuksen. Taisin sen joillekin sanoa ääneenkin ja sen vuoksi minulta näin vuosien jälkeenkin saatetaan tiedustella triathlon-harrastuksestani.

Kaikki alkoi siis kesä-syksyllä 2009, kun juostiin se eka kymppi. Siihen perään tuli talvi 2009 - 2010, kun innostuin juoksusta sitten enemmänkin. Sohvaperunasta tulikin talvijuoksija. Keväällä 2010 juoksin ensimmäisen puolikkaan ja syksyllä toisen. Siinä sitten isän kanssa sovittiin, että keväällä 2011 lähden hänen kanssaan maratonille ja pienellä viiveellä kesällä 2011 sen maratonin sitten hölkkäsin läpi. Kaikenlaista pienempää juoksutapahtumaa tuli myös koluttua. Syksyllä 2011 päätin aikuisten oikeasti aloittaa sen triathlon-treenin ja lähdin tekniikkauimakouluun ja pyöränkin olin ostanut. Uimakoulun päättyessä minulta olikin löytynyt ylimääräistä tavaraa kehosta ja syksyn 2011 viimeiset kuukaudet olin hyppely-liikuntakiellossa leikkausta odotellen. Ostin kuntopyörän ja painelin kotona 30-50 kilometrin lenkkejä marras-joulukuun 2011. En halunnut ajautua ihan rapakuntoon, kun keväälle oli toinen maratooni sovittuna. Vuoden viimeisenä päivänä 2011 pääsin kotiin leikkauksen jäljiltä ja sain vielä liikuntakieltoa sekä parin kuukauden uimahallikiellon. (Joskus musta tuntuu, että maailmankaikkeus on päättänyt, että mä en pääse tästä hommasta ihan helpoimmalla.) Tosiaan uimahallikielto pärähti päälle just silloin kun olin kaikista maailman urheilulajeista ajatellut sitä uintia treenata. Alkuvuodesta 2012 sitten vähitellen aloin juosta. Muistan, kun aluksi vain laitoin juoksukamat päälle. Se oli jo leikkaushaavojen kanssa hikinen prosessi. En siis edes ollut menossa lenkille, vaan tsekkasin vaan, että saanko itse puettua treenivaatteet päälle. Niitä hetkiä kannattaa miettiä silloin, kun oma motivaatio epäilyttää. Talvi- kevät 2012 oli tosi tuskaista juoksun kanssa: yksi leikkaushaavoista särki pitkään ja kauhealla kiireellä piti saada lenkkeihin pituutta. Jos mulla ei todellakin olisi ollut näytönpaikka itselleni sen Tukholman maratonin kanssa, niin sohva olisi kyllä vienyt sinä keväänä naisen mukanaan. Helmi-maalis-huhtikuu oli juoksun treenikuukaudet ja sitten toukokuussa olisi pitänyt jo pystyä keventämään. Vielä viikko ennen maratonia mä kävin juoksemassa puolikkaan. Se oli kuitenkin henkisesti tosi tärkeä juoksu. Oli pakko saada vielä onnistunutta pidempää juoksua alle. Kesäkuun alussa 2012 sitten se toinen maratooni. Sen jälkeen olin todella kevyellä liikunnalla kesän- tuntui, että mä vasta sitten kesällä ehdin palautua siitä leikkauksesta ja siihen liittyneistä asioista. Elokuussa 2012 jäin kesälomille ja rupesin treenaaman enemmän - ja hei - silloin kävin Helsingissä kokeilemassa mini-triathlonia ja olin tosi tohkeissani, koska laji tuntui juuri niin hyvältä ja vaativalta kun olin ajatellut. Syksyllä 2012 rupesin taas treenaamaan enemmän ja ajattelin, että kesällä 2013 osallistun johonkin oikeaan triathlon-tapahtumaan.

Loppuvuodesta 2012 ostin ensimmäiset sukset ja opettelin hiihtämään perinteistä. Hiihtäen ja juosten oli tarkoitus nostaa kuntoa ja kestävyyttä. Alkuvuodesta 2013 huomasin, että kunnon kanssa oli ongelmia. Crohnin tautini päätti aktivoitua. Mä voin ihan sanoa, että helmikuussa 2013 Finlandiahiihdon (32km perinteinen) 15 kilometrin kohdalla mä olin sairas. Siihen asti jaksoin, mutta sitten tuli seinä vastaan. Kyse ei ollut siitä, olinko mä huonossa kunnossa vai en, vaan siitä, että mä en vaan jaksanut. Oli vaan pakko ottaa kaikki vauhti pois ja ihan rauhallisesti hiihdellä maaliin. Maaliin tulo ja kaikki siihen hiihtoon liittyen oli ihan huikeeta - vaikka näin jälkikäteen ajatellen todella kesken sen hiihdon mun oli pakko itselleni myöntää, että nyt ei vaan ole kaikki kunnossa. Sittenhän mä hakeuduinkin hoitoon ja tilanne siinä huononikin ja keväällä oli sitten ihan pakkoliikkumattomuutta taudin oireisiin liittyen. Toukokuussa eli menneenä keväänä oli keksittävä jotain uutta liikuntaharrastusta taudin kanssa ja hakeuduin kuntosalille sekä vähitellen ryhmäliikuntoihin. Loppukeväästä ja alkukesästä rupesin taas kokeilemaan juoksuakin ja pyöräilin. Kesä ja syksy meni tasaisesti jotakin liikuntaa harrastaessa. Nyt loppusyksystä on taas tuntunut terveeltä ja elinvoimaiselta eikä mikään tauti ole ollut esteenä liikkumiselle. Huomenna on vuoden viimeinen päivä 2013 ja nythän on mennyt neljä ja puoli vuotta (siis neljä ja puoli vuotta, nauran) siitä, kun aloitin juoksun ja ajattelin, että tässä tää mun triathlon-urani nyt sitten alkaa.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta juuri nyt? Katsokaas, kun mä oon nyt taas/edelleen ajatellut, että triathlon ois niin mun juttu. Mulla on tähän terveydentilaani ja kehooni liittyen muutamia muuttuvia tekijöitä tulevanakin vuonna tiedossa, joten en nyt lähde mihinkään kilpailuihin suinpäin ilmoittautumaan - mutta olen nyt tutustunut erilaisiin triathlonmatkoihin, treeniohjelmiin, triathlon-blogeihin ja muihin teksteihin ja ties vaikka mitä valmistautumista on ollut ilmassa. Tämä ei ole mikään uuden vuoden lupaus (hei neljä ja puolivuotta luvannut tätä samaa...), mutta kyllähän tähän vuoden vaihteeseen sopii tällainen tavoite/haave/mikälieitsensähuijaamis-kirjoitus, että neljä ja puolivuotta tää mun triathlon-haave on elänyt ja mä siis todellakin uskon tähän vielä itse. Ymmärrän, jos monella muulla usko on ollut koetuksella ja olette ehkä jo todenneet, että montako vuotta toi muija jaksaa selittää noita sen mielikuvitus-triathlon-juttujaan.

Kolonoskopia.

Blogin nimi Eletään aikuisesti innosti ja jopa pakotti minua kirjoittamaan tähystyksestä, jossa tällä viikolla taas kävin. Tämän kirjoituksen aiheena on nimenomaan kolonoskopia, jossa lääkäri tutkii taipuisalla tähystimellä koko paksusuolen peräaukosta ohutsuoleen saakka. Kolonoskopiasta kirjoittaminen tuli mieleen jo tutkimushuoneessa tiistaina, kun lääkärini edellinen potilas oli jättänyt tulematta. Tähystyksessä tulee käytyä säännöllisesti ja jotenkin tuntuu, että monesti edellinen asiakas on jäänyt tulematta. Jokainen varmasti ymmärtää, että joku toinen on voinut jonottaa paikkaa pitkään ja hän, joka jättää tulematta vie sen jonottajan(kin) ajan. Tähystyksiin liittyy varmasti aikasen liioiteltuja pelkotiloja, joista pääsisi, kun vaan saapuisi paikalle. Kirjoitan tämän tekstin siinä toivossa, että joku joskus googlettaa kolonoskopian ja saa tästä muutakin ajatusta kuin kauhun tutkimusta kohtaan.

Itselläni tämä kerta oli siitä erikoinen, että jouduin muutamaankin kertaan sanomaan ihan ääneen, että mä haluan tähystykseen just nyt joulukuussa, enkä vasta huhtikuussa. Mä halusin sen tiedon mun terveyden tilasta, joka voidaan saada vain tällä tutkimuksella. Sain tiedon ja se oli tällä kertaa hyvinkin positiivista - joten todellakin kannatti. Keväällä sain huonompia uutisia, mutta sain sitten sopivan lääkityksen - ja voin sanoa, että sekin kannatti. Verorahoille todellakin vastinetta.

Mutta miten se kolonoskopia etenee? (Käytän tässä jatkossa termiä tähystys, jolla tarkoitan kolonoskopiaa.)

Tähystys alkaa jo edellisenä iltana tai jos tähystys on iltapäivällä, niin sitten aamulla. Aloittamisella tarkoitan suolen tyhjentämistä. Sehän tapahtuu juomalla. Sairaalasta tai apteekista saat esim. Colonsteril-nimistä jauhetta, joka sekoitetaan veteen. Jotkut sekoittavat jauheen mehuun, koska haluavat peittää aineen makua. Itse suosittelen sekoittamaan veteen, koska jauheen ja mehun maku eivät välttämättä kohtaa mitenkään - ja seoksesta voi tulla ihan mitä vaan. Aine ei ole mitään nami-namia, mutta kyllä aikuinen ihminen sen juo. Mehua voi juoda sitten ohessa. Itse olen viime aikoina tyhjentänyt neljällä litralla nestettä. On ihan fiksua syödä vähän kevyemmin viimeiset päivät ennen tyhjennystä (jos ei satu olemaan notkuvien ruokapöytien ääressä kylpylässä).

Tyhjennys vaatii oman aikansa, pidä lämpimästi päällä, ota ihan rennosti, kuppi teetä välillä. Pientä epätoivoa voi esiintyä, jos kannu ei vaan tyhjene. On kylmä. Juo ja juo, mutta tuntuu, että vatsa ei lähde tyhjenemään. Epäilyttää, että onko suoli varmasti riittävän tyhjä. Yöllä tulee valvottua, kun suoli toimii edelleen. Epätoivoon ei kannata vajota. Jos normaalistikin pystyt pidättämään tarpeitasi, niin pystyt myös tyhjennyksen aikana. Suoli tyhjenee kyllä. Suolen ei tartte olla ihan putiputipuhdas. Sinulle saatetaan huomauttaa, että ei ole tyhjennys onnistunut ihan täysin (tohtori ei ollut siellä kylpylässä näkemässä niitä buffetteja), mutta se ei estä tutkimusta. Toki kaikki täytyy juoda ja prosessi viedä kunnialla läpi. Keväällä hoitaja kommentoi minulle, että tämähän on hyvä suoliston kesähuolto.  Positiivisen kautta tai sitten voit pyöriä itsesäälissä - onhan sekin välillä ihan puhdistavaa.

Tähystykseen lähtiessä kannattaa laittaa verkkarit jalkaan. Tähystyksen aikana vatsaan tulee paljon ilmaa ja heti hoidon jälkeen on mukava vetää jalkaan verkkarit, ei slimmejä farkkuja. Mukava pusero on myös hyvä olla, koska se päällä ollaan tutkimuksessa. Muuten ei tartte mitään ihmeellistä matkaan. No, reipasta asennetta. Gastro-osastoilla, Lahdessa että Hesassa, on tosi kivat henkilökunnat. Ilmoittaudut ja tuntuu aina, että sua on odotettu ja sun paperit on luettu. Kannattaa mennä ihan ajoissa, varsinkin ensikertalaisena. Heti on tosiaan hoitaja paikalla, joka kyselee kuulumiset ja kertoo tulevasta sekä ohjaa eteenpäin.

Tutkimusta varten vaihdetaan kertakäyttöhousut/-shortsit, jotka ovat takaa auki - mutta vain hyvin huomaamattomasti. Jalkaan laitetaan sairaalan sukat. Halutessaan voi vielä käydä vessassa.

Sitten päästään itse asiaan ja mennään maaten tutkimuspöydälle. Itse tutkimus kestää 30-45 minuuttia. Kerran olen ollut tähystyksessä joka kesti yli tunnin ja keskenkaiken vaihdettiin tähystävää lääkäriäkin, joten ainahan kaikki ei mene by the book. Mutta näinhän se on aina elämässä. Ensimmäinen tähystys minulle on tehty noin 15 vuotta sitten. Minua hoitaneet lääkärit ovat (melkein) aina suositelleet tähystystä ilman lääkitystä. Lääkityksen tuoma helpotus on nähty pienenä. Viime keväänä sain ensimmäistä kertaa lääkitystä kesken tähystyksen ja tämän takia minut lääkittiin tällä viikolla ennen tähystyksen alkamista. Minulle on viimeisen leikkauksen jäljiltä tullut kiinnikkeitä, jotka ovet tehneet suoleen hankalan mutkan ja tämän takia lääkäri näki lääkityksen tarpeellisena. Rauhoittava- ja kipulääkitys laitettiin suoraan suoneen. Tämän yhden lääketähystyksen ja useiden lääkettömien tähystysten jälkeen, suosittelen menemään ilman lääkitystä. Itse en huomannut suurempaa eroa tuntemuksissa lääkkeiden kanssa tehdyssä tutkimuksessa vrs. ilman. Toki, jos lääke jo sanana helpottaa sinua, niin go for it! Hoitsu sanoi ennen lääkkeen tykitystä, että nyt on kunnon huumeet - joillekin se varmasti tuo jo psykologisen helpotuksen!

Sitten, lääkkeen kanssa tai ilman, vaihdat muutaman sanan lääkärin kanssa. Muistan kun eilisen päivän, kun olin silloisessa Malmin sairaalan gastrossa ensimmäisessä tähystyksessäni ja nuori lääkäri selitti minulle mitä tulisi tapahtumaan ja esitteli sitä lähes kaksimetristä mustaa letkua, että tällä mennään - niin kyllähän siinä saattoi silmät aika teelautasina olla! Tieto kuitenkin varmasti helpottaa ja ystävälliset ihmiset ympärillä rauhoittavat. Seuraavalla kerralla sitten jutellaankin jostain ihan muusta, että ajatukset ovat jossakin ihan toisaalla. Itseäni ainakin tärisyttää aina etukäteen, mutta kun lääkäri pyytää kääntymään kyljelleen, niin olo on jo ihan ok. Nyt tää tehdään ja sit pääsee syömään.

Letku sujahtaa sisään ihan huomaamatta. Lääkäri vie letkua suolta pitkin eteenpäin. Letkun päässä on kamera ja sekä lääkäri että sinä itse pystyt seuraamaan letkun matkaa suolessa koko tutkimuksen ajan. Tarkkaa värikuvaa. Välillä ollaan selällään, välillä kyljellään. Tässä kohtaa tulee niitä raskaita osuuksia. Letku ei aina liiku mutkaisessa suolistossa smoothlisti, silloin lääkäri joutuu hinkkaamaan putkea edestakaisin. Paikalla oleva hoitaja tai kaksi hoitajaa auttavat tarvittaessa lääkäriä painelemalla vatsaa ulkopuolelta saadakseen putken liikkumaan halutulla tavalla. Se tuntuu inhottavalta, kun painoa on vatsalla paljon ja tekisi mieli sanoa hoitsulle, että lopettakaa. Lääkäri ja hoitajat kysyvät tuntemuksia ja ovat koko ajan todellä läsnä. Joutuu vähän puhisemaan, ehkä valuttamaan kyyneleitä ja tuskailemaan. Putki osuu suolen reunoihin ja ei se hyvältä tunnu, mutta siinä se menee. Tutkittavakin pystyy itse painamaan putkea, ainakin jos ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Nämä ovat niitä hetkiä, joista varmaan liikkuu hurjimpia tarinoita. Se on kuitenkin vaan ihan sairaanhoitoa. Sitten taas helpottaa. Siinä kun on saanut osansa maailman tuskasta ja on sellainen olo, että eiköhän tää nyt olisi jo tässä - niin tuleekin vapauttavat sanat siitä, että ollaan perillä ja lähdetään palaamaan takaisin päin. Se meneekin jo paljon helpommin ja nopeasti. Tässä ohessa on tietysti saatu se tieto, miksi tähystys on todellakin ihan koko vaivan arvoinen. Niin kuin kirjoitin, niin koko ajan tutkimusta seurataan ruudulta ja suolen tilasta saadaan välitöntä informaatiota. Sellaista tietoa, jota ei millään muulla tavalla voi saada. Lääkäri napsii myös koepaloja vieden putken läpi pienet pihdit. Se ei tunnu miltään, näet vain kuin pienet pihdit nappaa suolen sisäpinnasta palasen. Se on aika absurdia ymmärtää siinä maatessa, että telkkarissa on oma suoli sisältäpäin kuvattuna. Siinä jää kuulkaa Luontoilta aika kakkoseksi!

Tutkimus on intensiivinen ja se menee nopeasti ohi. Olo on kuin liikuntasuorituksen jälkeen. Tutkimuksen aikana saa infoa suolen tilasta ja siitä tietysti heti jutellaan tutkimuksen jälkeen - joten luonnollisesti saatava hyvä tai ikävä informaatio vaikuttaa varmasti tuntemuksiin heti tähystyksen jälkeen. Epäilen kuitenkin, että muutaman kerran hengähdettyään moni tuntee todellakin elävänsä. Sitten noustaan ylös pöydältä, saa pillimehun, istutaan alas ja vaihdetaan omat vaatteet. Ilman lääkitystäkin voi hetken varata aikaa hengähtää ja lääkityksen kanssa muutaman tunnin ennen kotiinlähtöä. Hakija on hyvä olla.

Siinähän se sitten oli. Tunti elämästä. Sitten kevyesti ruvetaan taas syömään. Ei se lystiä ollut, mutta siinähän se meni maatessa. Eihän siinä kauaa mene, kun ajatukset ovat jo jossakin ihan muualla.

Liikuntatunnelmia.

Tänään kävin juoksentelemassa myrskysäässä. Menomatka meni vauhdilla tuulen työntäessä ja paluumatka oli sitten taistelua luonnonvoimia vastaan. Aurinko kuitenkin paistoi ja lämpöasteita oli sopivasti. Marraskuinen sunnuntai olisi voinut olla paljon kaameampikin.

Juoksu myös kulki ja tuntui juoksijalta. No, ainakin hölkkääjältä.

Olen nyt jonkun verran treenaillut, joten palkitsin itseni juoksutrikoilla juoksemisella. Nyt kun taas mahdun mun talvitrikoisiin ylipäänsä. Askel oli kevyt ja tunnin lenkki meni hymy huulilla. Tuuli oli välillä tosi puuskainen, mutta se tuntui vaan hyvältä lisäduunilta ja erityiskeleissä on aina oma voittajatunnelma. Kotona on miettinyt, että kannattaako tuohon keliin lähteä ja sit lähdettyään huomaa, että keli on ihan hyvä juoksukeli.

Juostessa mietin, että olen taas valmis aloittamaan pitkät lenkit. 16, 18, 20, puolikas. Siinä on loppuvuoden juoksusuunnitelma. Uusia pidempiä juoksulenkkejä voisi Google mapsista luonnostella.

Olipa hyvä fiilis päättää, että keho on nyt valmis pitkiin lenkkeihin.

Päätöshurmioissa mietin, että mahdollisen, toivottavan puolikkaan juoksun jälkeen palkitsen itseni hiihtohousuilla. Viime talvena kävin sellaisia jo katsomassa, kun juoksuvarustuksissa oli välillä vähän vilakka sivakoida eteenpäin. Silloin päätin, että ostan sellaiset hiihtohousut itselleni, jos selviän Finlandiahiihdosta. Sen jälkeen voin tituleerata itseäni hiihtäjäksi ja olen oikeutettu käyttämään hiihtohousuja. Ne jäi kuitenkin ostamatta, kun musta tulikin sitten sairas ja se hiihtäjäksi tuleminen unohtui siinä sitten. Uusi palkitsemisprojekti siis käyntiin. Hiihtohousuja voi tarttea jo piankin, että kannattaa varmaan ruveta käymään lenkillä!

P.S. Se, mistä oikeastaan halusin kirjoittaa, oli varmaan se, että olen ylpeä itsestäni. Vastoinkäymisistä huolimatta olen pitänyt huolta juoksukunnosta.  Ei tässä missään maraton-kunnossa olla, mutta kymppi+ -kunnossa kuitenkin. Kuka kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse! Ja tää kissa on taas oikeutettu käyttämään juoksutrikoita, että lököverkkarit voidaan pakata kaappiin. Ennen kevättä, jos saisi hiihtohousutkin!

Lihaton lokakuu vai lihaton jokakuu?

Lihaton lokakuu meni mainiosti lihatta. Kalaa söin muutaman kerran niinkuin olin ajatellutkin. Nyt osui samalle kuukaudelle tämä viljattomuuden aloittelu, että kyllähän sitä ensimmäisen maailman henkilö saa aikaa kulumaan ihan ravinnon ympärillä, jos oikein innostuu.

Minulle tämä lihaton lokakuu ei toki ollut mikään henkien taisto ja elämää suurempi projekti, koska lihan osuus ruokavaliostani ei ole ollut suuri ennenkään. Tässä kuussa mietin niitä huomaamattomasti suuhun meneviä lihoja, jotka liittyvät kiireessä tapahtuvaan syömiseen tai vaikka leikkeleisiin, joita meillä on aina kotona - koska meillä kuitenkin asuu kaksi suurta lihanystävää.

Etsin myös erilaisia kasvisruokareseptejä, josta sai poimittua ideoita perusarkiruokiin, jotka alkavat sillä, että keitetään gluteeniton pasta - ja sitten kehitellään siihen kaikesta kaapista löytyvästä höystöä ympärille. Ajatusmaailman laajennusta.

Never say never, mutta kyllähän jotkut palikat tässä päässä ovat rakentumassa kohdilleen lihankäytön osalta. Olen myös paljon miettinyt sitä, että miten paljon me syömme mukalihaa. Kaikkea skeidaa myydään lihana. Jos edes sen kaiken mukalihan saisi keittiöstään ja suustaan pois. Se mukaliha on mun päässä sitä lihaa, jota tuotetaan sellaisissa laitoksissa, joiden näyttäminen kansalle sai tämän lihattoman lokakuun liikkeelle. Toinen palikka tässä lihakeskustelussa on nämä punaisen lihan terveysvaikutukset. Ei kannattaisi senkään takia sitä nautaa nro 145698 siihen lautaselle ottaa. Ainakaan joka päivä.

Suomalainen hanavesi on luksusta.

Kävin viime lauantaina Jyväskylässä Naisten Pankin valtakunnallisessa tapaamisessa. Samalla reissulla ehdin pikaisesti piipahtaa Sisustus Satiinissa hypistelemässä heidän syksyn tarjontaa.

Kaiken kauniin keskeltä jäi yksi tuote erityisesti mieleen. Riviera Maisonin vesikannu, jonka kyljessä luki Fresh tap water. Loistava statement tähän ihmeelliseen maailmaan, jossa vettä kannetaan litroittain kaupasta kotiin - vaikka meillä kaikilla valuu kultaakin arvokkaampaa puhdasta vettä hanasta niin paljon kun ikinä jaksamme juoda. En laittanut pulloa pakettiin, mutta ehkä olisi pitänyt.

kuva: www.rivieramaison.com

Tasa-arvo sisustuksessa.

Kun tekee Googlen kuvahaun hakusanalla man cave - tulee runsaasti materiaalia.

Kun tekee Googlen kuvahaun hakusanalla woman cave - tulee muutama hassu kuva itse aiheesta.

Really?

Ite kasvatin.

Tällä viikolla on muutaman kerran käynyt mielessä, että tänä syksynä tulee kaksi vuotta siitä kuin viimeksi värjäytin hiukseni. Myönnetään, että on aika pinnallisen asian vuosipäivä tämä. Asia kuitenkin on ollut ihan kohtuullisen big deal tässä mun (pienessä) elämässä.

Päätös lähti aika spontaanisti, kun pari vuotta sitten syksyllä innostuin ensin luomusertifioidusta kosmetiikasta ja samaan aikaan sain käteeni Marjoja ja maskaraa-kirjan. Siitä ei mennyt montaakaan viikkoa, kun vatsastani löytyi hyvälaatuinen kasvain. Tämä ylimääräinen kasvu sisälläni liittyi lähtökohtaisesti Crohnin tautiini, mutta kahden eri lääkärin suusta kuultu "tämmöisiä tulee ihmisille ja niissä on sisällä kaikenlaista kehoon jäänyttä shaissea" (sanamuoto on muutettu vähemmän medikaaliseksi) herätti ns. lopullisesti.

Päätin keventää shaissen määrää kehossani, joka nykyaikana tässä länsimaisessa yhteiskunnassa on varmasti kohtuullisen hankalaa - mutta saan itselleni zen-olon, että olen antanut oman panokseni oman kehooni tässä asiassa.

Blondina Sisiliassa 2008.

Kun tästä medikalisoituneesta paniikista oli selvitty, niin sitten hiusten kanssa palattiin takaisin pinnallisempiin arvoihin. Ensiksi piti kestää kuukausia selvästä juurikasvusta. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut nähnyt omaa hiusväriäni kuin pikaisesti juurikasvuna muutaman kuukauden välein. Juurikasvu vasten kemikaaleilla tehtyä täydellistä vaaleaa näyttää hyvin laimealta ja hiiren harmaalta. Mutta. Pidemmälle päästetty juurikasvu rupeaakin tuomaan esiin hiuksen oikean värin. Oikeasti värit. On edelleenkin ihan uskomatonta, että miten tummat ja samalla monisävyiset hiukseni ovat. Minulla on vaaleat raidat hiuksissani ihan luonnon puolesta. Yli 20 vuoteen en ollut edes tiennyt minkä värinen tukka minulla on. Tai luulin tietäväni, että se maantienvärinen ja kaamea - juuri sellainen tukka, jonka takia hiusvärit ovat keksitty.

Omalla värilllä Turkissa 2012.

Reilu vuosi silloin meni, kun tuli se kampaajakerta, kun viimeinenkin tekoblondi leikattiin latvasta pois. Minulla on onneksi lyhyet hiukset ja muutaman kuukauden välein sitä lyhenneltiin - ja päästiin nykytilanteeseen. Välillä usko horjui ja olisi tehnyt mieli sanoa kampaajalle, että kaivetaas ne väripurkit kuule esiin. Ei kuitenkaan kaivettu ja siitä olen todella onnellinen. Miten mä tän tunteen nyt tähän dramaattisesti kiteyttäisin? Tämä oma hiusväri edustaa mulle naisellista tai inhimillistä vahvuutta itsensä kanssa elämiseen ja hyväksymiseen. En usko, että pääni tulee kokonaan väriä enää muuttamaan (edes ekokampaamossa), mutta varmasti joskus kaipaan muutosta ja luonnollisten vaaleiden raitojen sekaan jotain muuta. Asia ei kuitenkaan ole ajankohtainen vielä.

Nyt olen saanut uuden idean liittyen hiuksiini. Minulla on aina ollut, melkein 35 vuotta, lyhyet hiukset. Olen opettanut itseni olemaan sitä mieltä, että minulla kuuluu olla lyhyet hiukset - pitkät eivät sovi minun ohuelle hiuskuontalolleni. Samaan tapaan kuin olin 20 vuotta sitä mieltä, että näitä hiuksia ei ilman värjäystä pysty katsomaan ja miten väärässä olinkaan. Olisinko siis väärässä tässäkin asiassa ja minun hiukseni taipuisivat ponihännälle? Tämä kasvatusidea elää nyt vielä fifty-sixty-vaihetta. Viimeksi tästä kampaajan kanssa juttelin ja hiukset leikattiin nyt eri malliin, jotta kasvatusprosessi voisi alkaa. ...mutta en osaa kyllä varmaksi sanoa!

Juoksun merkitys ihmiselle.

Eilen kävin illalla ostamassa maitoa kaupasta. Kello oli sen verran, että oletti kaupan henkilökunnan odottavan siellä vain minua, mutta siellähän olikin ruuhka ja menossa oli viittävailleyhdeksän-kaljaralli. Jouduin siis jonottamaan kassavuoroani ja siinä samalla ehti tuijotella lehtihyllyä. Näin jonkun lehden kannessa Baba Lybeckin ja otsikon, jossa yhdistyivät sanat pelko ja juoksu. En muista otsikkoa tarkalleen, mutta ajatus oli juoksun toimimisesta pelkoja vastaan.

Otsikko ei herättänyt minussa tarvetta ostaa lehteä, mutta jäin (jälleen kerran) miettimään juoksua noin ylipäänsä.

Joku aika sitten kirjoitin ystävälleni, että minusta tuntuu nyt olevan joku sellainen kausi, että mikään ei onnistu. Pohdin, että jos nämä elämänvaiheet menee seitsemän vuoden jaksoissa, niin miten kauan tätä matalalentoa vielä kestää. Välillä mielessäni käy se, että muutaman viime vuoden ajan olen juossut paljon ja olen samaan aikaan ollut koko ajan todella tyytyväinen elämääni. Tottakai ikäviä asioita on sattunut ja tapahtunut hyvien asioiden lisäksi, mutta hommat on olleet silleen niinku balanssissa.

En tiedä onko kyse juoksusta liikuntalajina vai ylipäänsä siitä, että juostessa ihminen on yksin. Siinä huomaamatta ehtii kelata omia hommia valmiiksi ilman häiriötä. Joskus oon miettinyt hittilajien eli joogan ja juoksun eroja (tälläkin foorumila). Mielestäni niitä ei ole. Molemmissa pitää ensin käyttää aikaa lajiin sisäänpääsyyn ja sen jälkeen sä voit koska tahansa nauttia siitä vapauden tunteesta, kun sun ei tartte tuijottaa mitään päätettä tai turruttaa itseäsi telkkariohjelmilla tai huonolla seuralla. Ohjattu jumppa tai spinning on ihan toisenlaista - teet niinku ohjaaja käskee ja mielellään samaa tahtia kuin ne muut, ei niinkuin oma flow veisi - sama endorfiini saadaan irti ja hyvä olo siitä - mutta ei sitä hetkeä itsekseen. Joogan ja juoksun suuri suosio hälisevissä länsimaissa perustuu varmasti tähän terapeuttiseen vaikutukseen; siinä hetkessä olen vain minä ja mikään ei häiritse. Yksi käy joogassa, toinen lenkillä, joku muu terapiassa. Terapia ei ole urheilua, mutta eikö terapiassa ole tämä sama efekti; minä puran minun asioitani tilassa, jossa kaikki muu hälinä on tauolla. Saadaan homma balanssiin, mun homma.

Media opettaa meille usein, että yksin oleminen on jotakin mitä me kaikki pelkäämme. Nykyään mikään ei ole edes totta, jos se on tapahtunut yksin ollessasi. (jos et ole tajunnut ottaa tapahtuneesta kuvaa ja laittanut sitä sosiaaliseen mediaan ihan asap) Aika monelle se yksin olo taitaa kuitenkin olla laatuaikaa, kunhan se ei mene yksinäisyyden puolelle. Viime tiistain lenkillä pääsin pitkästä aikaan flow-tilaan ja sen jälkeen olen nähnyt juoksun yhtenä avaimena saada asiat taas balanssiin. Juoksu-uskoni on jälleen vahvistunut muutamien etsintäkuukausien jälkeen. Minähän tästä elämästä olen vastuussa, eikä joku tyyppi joka haluaa pakottaa meidät seitsemän hyvän vuoden jälkeen seitsemän vuoden sekasortoon.

Joskus vain tuntuu, että se on vaan juoksua. "C'mon nainen! Nostat sen ihan liian korkealla paikalla tässä länsimaisen ihmisen selviytymisessä nykymenossa." Silloin on hyvä nähdä, että joku julkkis lehdessä on nostanut juoksua myös ihan toisiin sfääreihin. Kaukana on ne ajat, jolloin juoksu oli tapa siirtyä paikasta toiseen. Tai ei ne kai niin kaukana ole, minkä verran tästä Lahdesta nyt sinne Kenian korkeudelle on.

J.K.

Keväällä treffasin ystävääni, jonka elämässä on tapahtunut, hänen nuoresta iästä huolimatta, raskaita asioita ja erilaisia muutoksia. Hän kertoi miten oli ruvennut kirjoittamaan itselleen ja keskittynyt hyvien asioiden huomioimiseen elämässään, hän oli rajannut kotiansa oman ajan ottamiseen ystävien tapaamisen sijasta, hän myös nauttii juoksemisesta. Olin tosi fiiliksissä, että hän oli ottanut elämänsä omiin käsiinsä ja vastuun omasta hyvästä olosta - ja voi hyvin! Hän oli käynyt pari kertaa terapiassa ja tajunnut siellä, että se ei ole hänen juttunsa, vaan hän kokoaa itse itsensä. Tapaaminen oli ihan mieletön peilipinta itselleni, jolla oli ollut astetta pimeämpi talvi. Pidetäänhän itsestämme huolta!

Ajatus tähän päivään.

Järjettömyys on sitä, kun toistaa
samoja asioita yhä uudelleen ja
uudelleen ja odottaa eri tuloksia.

Lähde: www.positiivarit.fi

Pitkä tarina kuntosaliharjoittelun aloittamisesta (heti huomenna).

Nyt kun kuvia ei pysty lataamaan, niin ei tule raksajuttuja. Tosin pari viikkoa raksalla ollutkin ihan hiljaista lomailun vuoksi. Lomailukuvatkin jäävät toistaiseksi näyttämättä. Kirjataanpa sitten pari sanaa liittyen omaan napaan.


Talvi meni aikalailla sairastellessa. Crohnin tautini päätti aktivoitua jonkun vuoden rauhallisen kauden jälkeen. Muutama kuukausi aina vierähtää tutkimuksesta toiseen siirryttäessä, jotta saadaan nainen tutkittua sekä hutkittua läpikotaisin. Kaikenlaista muutakin kuin perustauti tarkistetaan, koska crohnikolla (kuten kellä tahansa muullakin) voi olla kehossa menossa monenlaista.

Finlandiahiihdon jälkeen helmikuussa tuli seinä vastaan. Tarkoitus oli vaihtaa suksista taas lenkkareille. Mutta siitä ei tullut mitään. Lisääntyvää kipuilua ja koko ajan pahenevaa väsymystä, loppuvaiheessa olo oli lähinnä musta tunneli. Samaan aikaan alkoi sitten tarkempi tutkiminen ja hutkiminen. Lääkärit kannustavat liikkumaan, mutta jos jotakin muuta kuin juoksua tai mitään kovin pomppivaa liikuntaa. Keksi uusi harrastus. Keskellä pimeää talvea, kipuileva ja tappoväsynyt nainen, jonka ainoa liikuntakontakti on juoksu keksii itsellensä uuden liikuntaharrastuksen. Kyllä varmasti Strömsössä, mutta ei Suomen Chicagossa.

Sitten tauti kiipesi suolesta päähän. Se on pahinta. Sairastuneen suolen kanssa pärjää, mutta sairastuneen pään kanssa ei. Tulee itsesääli, pelko, kauhu, pimeys, ilottomuus ja epätoivo. Silloin saa olla onnellinen, että pää on muuten kunnossa. Muutaman kuukauden tautia päässä ehti pyörittää, kunnes naista oli tutkittu ja hutkittu sen verran, että saatiin nainen hevoskuurille. Löytyi tulehdus, jota hevoskuurilla yritetään nyt saada kuntoon ja löytyi mutkalla oleva suolenpätkä, joka on kiinniikkeellä kiinni väärässä paikassa kipua aiheuttaen.

Kun tiesi mitä kehossa on menossa - niin siitä se sitten lähti sisäinen ja ulkoinen kevät. Huomasi, että tauti katosi vähitellen päästä ja toivottavasti pian myös akuuttivaihe saadaan kuriin tuolla alempanakin. Tuli ymmärrys, että tarttis varmaan nyt tehdä jotain, kun valo on taas löytänyt tiensä luokseni. Hyväkunto auttoi sairastuessa paljon ja veriarvot saatiin pysymään kuosissa koko talven ajan, joten hyvänkunnon perään on motivaatiota lähteä taas juoksemaan. Urheilkaa ihmiset, urheilkaa - ei se kaikkia tauteja paranna, mutta helpottaaa ja kannattalee!

Hiukan olen taas juossut. Pieniä lenkkejä. Osa lenkeistä menee ihan hyvin ja välillä, kuten lauantain lenkin jälkeen, suoli kipuilee vielä pari päivää lenkin jäljiltä. Ajatus siitä uudesta harrastuksesta on myös yhdistynyt viime syksyn kuntokoulun tavoitteeseen saada naiseen enemmän lihasta ja läski...rasvaprosenttia alemmaksi.

Työkaverini sanoi, että aloitat siis henkilökohtaisen "Rakas, sinusta on tullut pullukka"-projektin.

Kyllä se rakkain, eli oma itse aloittaa oman pullukka-projektin. :) (en ole kyllä ohjelmaa katsonut...) Tänään kävin tapaamassa PT Siniä ja huomenna menemme kuntosalille. Hän tekee minulle viikko-ohjelman, johon kuuluu kaksi salikertaa. Toinen, jossa käydään koko keho läpi ja toinen on juoksua tukeva salipäivä. Tästä sitten aloitamme. Mä en ole paljoakaan kuntosalilla aikaani kuluttanut. Välillä aina yrittänyt, mutta motivaatio on ollut heikkoa ja jotenkin ei ole ollut mun juttu. Nyt olen tosi innostunut tästä! Näin se ihminen kehittyy, kun antaa itselleen mahdollisuuden. Tänään teimme pienimuotoisen kehonmittauksen ja vein mukanani laajemman kuntokoulussa tehdyn mittauksen viime syksyltä. Tämän päivän tiedoilla paino on juuri normaalin yläreunalla, joten siinä on hiukan korjaamista. Vielä tärkeämpi luku on läski...eiku rasvaprosentti, joka on ihan liian korkea. En rehellisesti sanottuna muista sitä lukua, mutta se oli kuitenkin selkeästi huono. Sisäelinten ympärillä oleva rasva oli normaali - että jotakin hyvääkin!

Huomenna aamulla sitten oppimaan paljon uutta kuntoilusta. Toivottavasti into säilyy huomisen jälkeenkin! Sitten kolme viikkoa treeniä itsekseen ja sitten seuraava kerta Sinin kanssa. Tästä se lähtee - olen keksinyt itselleni uuden liikuntaharrastuksen. Lääkärinmääräyksestä. 

 

P.S. Tarkoitus on juoksennellakin, mutta kehoa kuunnellen. Tarkoitus on myös käydä ohjatuilla liikuntatunneilla. Tarkoitus on liikkua ja jättää tämä kevät taakse. Oli mitä oli, nyt katsotaan etiäpäin!