"Mites se sun triathlon-harrastus?"

Ystäväni kysyi minulta suunnilleen otsikon mukaisen kysymyksen viime keväänä.

Tää mun triathlon-harrastus ei ole oikein saanut tuulta purjeisiin. Sellaista harrastustahan minulla ei ole.

Vuonna 2009 heinäkuussa aloitin nollasta juoksemisen ja silloin jo ajattelin, että mä en varsinaisesti rupea juoksemaan - vaan aloitan triathlon-harrastuksen. Taisin sen joillekin sanoa ääneenkin ja sen vuoksi minulta näin vuosien jälkeenkin saatetaan tiedustella triathlon-harrastuksestani.

Kaikki alkoi siis kesä-syksyllä 2009, kun juostiin se eka kymppi. Siihen perään tuli talvi 2009 - 2010, kun innostuin juoksusta sitten enemmänkin. Sohvaperunasta tulikin talvijuoksija. Keväällä 2010 juoksin ensimmäisen puolikkaan ja syksyllä toisen. Siinä sitten isän kanssa sovittiin, että keväällä 2011 lähden hänen kanssaan maratonille ja pienellä viiveellä kesällä 2011 sen maratonin sitten hölkkäsin läpi. Kaikenlaista pienempää juoksutapahtumaa tuli myös koluttua. Syksyllä 2011 päätin aikuisten oikeasti aloittaa sen triathlon-treenin ja lähdin tekniikkauimakouluun ja pyöränkin olin ostanut. Uimakoulun päättyessä minulta olikin löytynyt ylimääräistä tavaraa kehosta ja syksyn 2011 viimeiset kuukaudet olin hyppely-liikuntakiellossa leikkausta odotellen. Ostin kuntopyörän ja painelin kotona 30-50 kilometrin lenkkejä marras-joulukuun 2011. En halunnut ajautua ihan rapakuntoon, kun keväälle oli toinen maratooni sovittuna. Vuoden viimeisenä päivänä 2011 pääsin kotiin leikkauksen jäljiltä ja sain vielä liikuntakieltoa sekä parin kuukauden uimahallikiellon. (Joskus musta tuntuu, että maailmankaikkeus on päättänyt, että mä en pääse tästä hommasta ihan helpoimmalla.) Tosiaan uimahallikielto pärähti päälle just silloin kun olin kaikista maailman urheilulajeista ajatellut sitä uintia treenata. Alkuvuodesta 2012 sitten vähitellen aloin juosta. Muistan, kun aluksi vain laitoin juoksukamat päälle. Se oli jo leikkaushaavojen kanssa hikinen prosessi. En siis edes ollut menossa lenkille, vaan tsekkasin vaan, että saanko itse puettua treenivaatteet päälle. Niitä hetkiä kannattaa miettiä silloin, kun oma motivaatio epäilyttää. Talvi- kevät 2012 oli tosi tuskaista juoksun kanssa: yksi leikkaushaavoista särki pitkään ja kauhealla kiireellä piti saada lenkkeihin pituutta. Jos mulla ei todellakin olisi ollut näytönpaikka itselleni sen Tukholman maratonin kanssa, niin sohva olisi kyllä vienyt sinä keväänä naisen mukanaan. Helmi-maalis-huhtikuu oli juoksun treenikuukaudet ja sitten toukokuussa olisi pitänyt jo pystyä keventämään. Vielä viikko ennen maratonia mä kävin juoksemassa puolikkaan. Se oli kuitenkin henkisesti tosi tärkeä juoksu. Oli pakko saada vielä onnistunutta pidempää juoksua alle. Kesäkuun alussa 2012 sitten se toinen maratooni. Sen jälkeen olin todella kevyellä liikunnalla kesän- tuntui, että mä vasta sitten kesällä ehdin palautua siitä leikkauksesta ja siihen liittyneistä asioista. Elokuussa 2012 jäin kesälomille ja rupesin treenaaman enemmän - ja hei - silloin kävin Helsingissä kokeilemassa mini-triathlonia ja olin tosi tohkeissani, koska laji tuntui juuri niin hyvältä ja vaativalta kun olin ajatellut. Syksyllä 2012 rupesin taas treenaamaan enemmän ja ajattelin, että kesällä 2013 osallistun johonkin oikeaan triathlon-tapahtumaan.

Loppuvuodesta 2012 ostin ensimmäiset sukset ja opettelin hiihtämään perinteistä. Hiihtäen ja juosten oli tarkoitus nostaa kuntoa ja kestävyyttä. Alkuvuodesta 2013 huomasin, että kunnon kanssa oli ongelmia. Crohnin tautini päätti aktivoitua. Mä voin ihan sanoa, että helmikuussa 2013 Finlandiahiihdon (32km perinteinen) 15 kilometrin kohdalla mä olin sairas. Siihen asti jaksoin, mutta sitten tuli seinä vastaan. Kyse ei ollut siitä, olinko mä huonossa kunnossa vai en, vaan siitä, että mä en vaan jaksanut. Oli vaan pakko ottaa kaikki vauhti pois ja ihan rauhallisesti hiihdellä maaliin. Maaliin tulo ja kaikki siihen hiihtoon liittyen oli ihan huikeeta - vaikka näin jälkikäteen ajatellen todella kesken sen hiihdon mun oli pakko itselleni myöntää, että nyt ei vaan ole kaikki kunnossa. Sittenhän mä hakeuduinkin hoitoon ja tilanne siinä huononikin ja keväällä oli sitten ihan pakkoliikkumattomuutta taudin oireisiin liittyen. Toukokuussa eli menneenä keväänä oli keksittävä jotain uutta liikuntaharrastusta taudin kanssa ja hakeuduin kuntosalille sekä vähitellen ryhmäliikuntoihin. Loppukeväästä ja alkukesästä rupesin taas kokeilemaan juoksuakin ja pyöräilin. Kesä ja syksy meni tasaisesti jotakin liikuntaa harrastaessa. Nyt loppusyksystä on taas tuntunut terveeltä ja elinvoimaiselta eikä mikään tauti ole ollut esteenä liikkumiselle. Huomenna on vuoden viimeinen päivä 2013 ja nythän on mennyt neljä ja puoli vuotta (siis neljä ja puoli vuotta, nauran) siitä, kun aloitin juoksun ja ajattelin, että tässä tää mun triathlon-urani nyt sitten alkaa.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta juuri nyt? Katsokaas, kun mä oon nyt taas/edelleen ajatellut, että triathlon ois niin mun juttu. Mulla on tähän terveydentilaani ja kehooni liittyen muutamia muuttuvia tekijöitä tulevanakin vuonna tiedossa, joten en nyt lähde mihinkään kilpailuihin suinpäin ilmoittautumaan - mutta olen nyt tutustunut erilaisiin triathlonmatkoihin, treeniohjelmiin, triathlon-blogeihin ja muihin teksteihin ja ties vaikka mitä valmistautumista on ollut ilmassa. Tämä ei ole mikään uuden vuoden lupaus (hei neljä ja puolivuotta luvannut tätä samaa...), mutta kyllähän tähän vuoden vaihteeseen sopii tällainen tavoite/haave/mikälieitsensähuijaamis-kirjoitus, että neljä ja puolivuotta tää mun triathlon-haave on elänyt ja mä siis todellakin uskon tähän vielä itse. Ymmärrän, jos monella muulla usko on ollut koetuksella ja olette ehkä jo todenneet, että montako vuotta toi muija jaksaa selittää noita sen mielikuvitus-triathlon-juttujaan.