"Mites se sun triathlon-harrastus?"

Ystäväni kysyi minulta suunnilleen otsikon mukaisen kysymyksen viime keväänä.

Tää mun triathlon-harrastus ei ole oikein saanut tuulta purjeisiin. Sellaista harrastustahan minulla ei ole.

Vuonna 2009 heinäkuussa aloitin nollasta juoksemisen ja silloin jo ajattelin, että mä en varsinaisesti rupea juoksemaan - vaan aloitan triathlon-harrastuksen. Taisin sen joillekin sanoa ääneenkin ja sen vuoksi minulta näin vuosien jälkeenkin saatetaan tiedustella triathlon-harrastuksestani.

Kaikki alkoi siis kesä-syksyllä 2009, kun juostiin se eka kymppi. Siihen perään tuli talvi 2009 - 2010, kun innostuin juoksusta sitten enemmänkin. Sohvaperunasta tulikin talvijuoksija. Keväällä 2010 juoksin ensimmäisen puolikkaan ja syksyllä toisen. Siinä sitten isän kanssa sovittiin, että keväällä 2011 lähden hänen kanssaan maratonille ja pienellä viiveellä kesällä 2011 sen maratonin sitten hölkkäsin läpi. Kaikenlaista pienempää juoksutapahtumaa tuli myös koluttua. Syksyllä 2011 päätin aikuisten oikeasti aloittaa sen triathlon-treenin ja lähdin tekniikkauimakouluun ja pyöränkin olin ostanut. Uimakoulun päättyessä minulta olikin löytynyt ylimääräistä tavaraa kehosta ja syksyn 2011 viimeiset kuukaudet olin hyppely-liikuntakiellossa leikkausta odotellen. Ostin kuntopyörän ja painelin kotona 30-50 kilometrin lenkkejä marras-joulukuun 2011. En halunnut ajautua ihan rapakuntoon, kun keväälle oli toinen maratooni sovittuna. Vuoden viimeisenä päivänä 2011 pääsin kotiin leikkauksen jäljiltä ja sain vielä liikuntakieltoa sekä parin kuukauden uimahallikiellon. (Joskus musta tuntuu, että maailmankaikkeus on päättänyt, että mä en pääse tästä hommasta ihan helpoimmalla.) Tosiaan uimahallikielto pärähti päälle just silloin kun olin kaikista maailman urheilulajeista ajatellut sitä uintia treenata. Alkuvuodesta 2012 sitten vähitellen aloin juosta. Muistan, kun aluksi vain laitoin juoksukamat päälle. Se oli jo leikkaushaavojen kanssa hikinen prosessi. En siis edes ollut menossa lenkille, vaan tsekkasin vaan, että saanko itse puettua treenivaatteet päälle. Niitä hetkiä kannattaa miettiä silloin, kun oma motivaatio epäilyttää. Talvi- kevät 2012 oli tosi tuskaista juoksun kanssa: yksi leikkaushaavoista särki pitkään ja kauhealla kiireellä piti saada lenkkeihin pituutta. Jos mulla ei todellakin olisi ollut näytönpaikka itselleni sen Tukholman maratonin kanssa, niin sohva olisi kyllä vienyt sinä keväänä naisen mukanaan. Helmi-maalis-huhtikuu oli juoksun treenikuukaudet ja sitten toukokuussa olisi pitänyt jo pystyä keventämään. Vielä viikko ennen maratonia mä kävin juoksemassa puolikkaan. Se oli kuitenkin henkisesti tosi tärkeä juoksu. Oli pakko saada vielä onnistunutta pidempää juoksua alle. Kesäkuun alussa 2012 sitten se toinen maratooni. Sen jälkeen olin todella kevyellä liikunnalla kesän- tuntui, että mä vasta sitten kesällä ehdin palautua siitä leikkauksesta ja siihen liittyneistä asioista. Elokuussa 2012 jäin kesälomille ja rupesin treenaaman enemmän - ja hei - silloin kävin Helsingissä kokeilemassa mini-triathlonia ja olin tosi tohkeissani, koska laji tuntui juuri niin hyvältä ja vaativalta kun olin ajatellut. Syksyllä 2012 rupesin taas treenaamaan enemmän ja ajattelin, että kesällä 2013 osallistun johonkin oikeaan triathlon-tapahtumaan.

Loppuvuodesta 2012 ostin ensimmäiset sukset ja opettelin hiihtämään perinteistä. Hiihtäen ja juosten oli tarkoitus nostaa kuntoa ja kestävyyttä. Alkuvuodesta 2013 huomasin, että kunnon kanssa oli ongelmia. Crohnin tautini päätti aktivoitua. Mä voin ihan sanoa, että helmikuussa 2013 Finlandiahiihdon (32km perinteinen) 15 kilometrin kohdalla mä olin sairas. Siihen asti jaksoin, mutta sitten tuli seinä vastaan. Kyse ei ollut siitä, olinko mä huonossa kunnossa vai en, vaan siitä, että mä en vaan jaksanut. Oli vaan pakko ottaa kaikki vauhti pois ja ihan rauhallisesti hiihdellä maaliin. Maaliin tulo ja kaikki siihen hiihtoon liittyen oli ihan huikeeta - vaikka näin jälkikäteen ajatellen todella kesken sen hiihdon mun oli pakko itselleni myöntää, että nyt ei vaan ole kaikki kunnossa. Sittenhän mä hakeuduinkin hoitoon ja tilanne siinä huononikin ja keväällä oli sitten ihan pakkoliikkumattomuutta taudin oireisiin liittyen. Toukokuussa eli menneenä keväänä oli keksittävä jotain uutta liikuntaharrastusta taudin kanssa ja hakeuduin kuntosalille sekä vähitellen ryhmäliikuntoihin. Loppukeväästä ja alkukesästä rupesin taas kokeilemaan juoksuakin ja pyöräilin. Kesä ja syksy meni tasaisesti jotakin liikuntaa harrastaessa. Nyt loppusyksystä on taas tuntunut terveeltä ja elinvoimaiselta eikä mikään tauti ole ollut esteenä liikkumiselle. Huomenna on vuoden viimeinen päivä 2013 ja nythän on mennyt neljä ja puoli vuotta (siis neljä ja puoli vuotta, nauran) siitä, kun aloitin juoksun ja ajattelin, että tässä tää mun triathlon-urani nyt sitten alkaa.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta juuri nyt? Katsokaas, kun mä oon nyt taas/edelleen ajatellut, että triathlon ois niin mun juttu. Mulla on tähän terveydentilaani ja kehooni liittyen muutamia muuttuvia tekijöitä tulevanakin vuonna tiedossa, joten en nyt lähde mihinkään kilpailuihin suinpäin ilmoittautumaan - mutta olen nyt tutustunut erilaisiin triathlonmatkoihin, treeniohjelmiin, triathlon-blogeihin ja muihin teksteihin ja ties vaikka mitä valmistautumista on ollut ilmassa. Tämä ei ole mikään uuden vuoden lupaus (hei neljä ja puolivuotta luvannut tätä samaa...), mutta kyllähän tähän vuoden vaihteeseen sopii tällainen tavoite/haave/mikälieitsensähuijaamis-kirjoitus, että neljä ja puolivuotta tää mun triathlon-haave on elänyt ja mä siis todellakin uskon tähän vielä itse. Ymmärrän, jos monella muulla usko on ollut koetuksella ja olette ehkä jo todenneet, että montako vuotta toi muija jaksaa selittää noita sen mielikuvitus-triathlon-juttujaan.

Vielä kerran terveisiä Tukholmasta.

Onnittelut upeasta suorituksesta! Kisapäivä oli kesäkuun kylmin päivä Tukholmassa 50 vuoteen, mikä ei todellakaan tehnyt siitä hyvää maratonjuoksun päivää. Tuuli ja sade tekivät oloista vielä vaikeammat. Kaikki nämä johtivat siihen, että ASICS Stockholm Marathonista 2012 tuli sen 34-vuotisen historian vaativin. Olemme todella otettuja siitä, että lähes 15 000 juoksijaa onnistui selviytymään matkasta näissä ikävissä oloissa. Olette tulleet hyvin valmistautuneina kisaan ja juosset kerrassaan mahtavasti. Onnittelut kaikille, jotka selvisivät kaikkien aikojen kovimmasta Stockholm Marathonista! Järjestävät yleisurheilu seurat Hässelby SK ja Spårvägens FK

Toisenlainen Tukholma.

Viime keväinen Tukholman maraton jäi itseltäni välistä flunssan takia. Valtaisa pettymys käytiin läpi, kun kaikki kaatui muutamaa päivää ennen starttia. Revanssin maratonista otin kuitenkin sitten kuukauden sisään Turussa.

Tukholman maratonin osallistumisen siirsin seuraavalle vuodelle ja isäni lupasi lähteä uudestaan matkaan. Äiti tuli siinä ohessa.

Perjantaina lähdin sitten kohti pääkaupunkiseutua. Illan vietin ystäväni P:n kanssa. Muutaman päivän ruokatankkauksen oli saanut jo lopettaa ja illalliseksi nautittiin pienet salaatit. Yöksi menin lentokenttähotelliin. Hyvin sain nukuttua.

Aamulla kello soi puoli kuudelta ja pirteänä ylös. Suihkun kautta syömään. Iso lautasellinen puuroa ja marjoja, oheen mysliä maidolla ja vielä lautasellinen juustoa sekä kurkkuviipaleita. Litran verran vettä ja puolikuppia kahvia. Vettä satoi.

Seitsemältä lähti kuljetus kohti lentokenttää. Kentällä tapasin vanhempani, siivet alle ja kohti Tukholmaa. Tukholmassa vaihdettiin linja-autoon ja matka jatkui kohti hotellia. Vettä satoi.

Kylmää, sadetta ja tuulta luvannut sääennuste oli toteutunut. Bussin ikkunasta katsoin pitkittäissuunnassa tuulessa lepääviä isoja puita. Ei hyvää päivää. Tietoisuus liian vähästä treenistä yhdistettynä tähän säähän ei luvannut hyvää.

Hotellilta emme saaneet huoneita, mutta osan tavaroista sai sinne jätettyä. Myöhemmin päivällä tieto hotellin tarkasta sijainnista nousi vielä arvoon arvaamattomaan.

Sitten olikin aika siirtyä stadionille noutamaan juoksunumerot. Vettä satoi. Märkä ja kylmä hiipivät kehoon. Minulle ei juoksunumeroa löytynytkään. Menehän tuonne infoon. Minähän menen. Lopulta selvisi, että juoksunumeroni oli viety vahingossa juoksuristeilyn kautta ilmoittaununeiden numeroiden kanssa Viking Linelle. Minulle tehtiin uusi numero ja ajanottochippi.

Lähtöön oli enää alle tunti ja oli aika vaihtaa vaatteet, syödä ja juoda viimeiset energiat, viedä tavarat säilytykseen sekä tyhjentää rakko. Vessajonossa kylmyys otti jo vahvan otteen kehosta. Lämpötila pyöri 2-6 asteen paikkeilla. Vettä satoi. Koko matkaan lähtö mietitytti.

Numeron vaihdon myötä siirryin jälkimmäiseen lähtöryhmään. Lähtö oli kello 12:10. Juoksijat pitivät sadetta ja pakenivat kylmää niin pitkään, että lähdöt olivat todella sekavia. Itse seikkailin vielä jollakin mutaisella pellolla, kun lähtölaukaus laukaistiin. Laukauksen kuuluessa, porukka lähti kirmaamaan kuin satasen pikamatkalle. Erikoista menoa. Vettä satoi.

Lähtöfiilikset olivat huonot ja sekava lähtö ei helpottanut tunnelman nostoa. Lopulta noin kello 12:15 ylitin lähtöviivan. Tuuli piiskasi sadetta ja ei oikein tiennyt, että mitä tässä nyt. Juostava kuitenkin oli. Muutaman askeleen jälkeen rupesin seurailemaan muita ihmisiä ja totesin, että täällähän meitä on paljon hulluja painamassa menemään. Ryhmähenki iski ja tajusin, että järkyttävästä ilmasta huolimatta, me juostaan nyt porukalla tää maraton. Juoksuhalu löytyi! Vettä satoi.

Ruotsalaiset kannustajat olivat myös ihan uskomattomia. Pipot ja toppatakit oli kaivettu päälle ja oli saavuttu kannustamaan. Kannustamaan meitä kaikkia! Heja-hejat vaan kaikui. Vapaata suomennosta: "Olette niin kauniita kaikki, olette mahtavia, upeaa menoa, hienoa, valtavan hienoja, jaksaa, jaksaa!" Vettä satoi ja tuuli raastoi. Kannustusta riitti koko 42 kilometriä ja risat.

Siitä se sitten lähti. Omaa tahtia menemään, tasaista juoksua. Vettä tuli ja kylmä asettui kehoon. Näissä suhteellisen järkyttävissä oloissa sitä sitten mentiin. 19 - 27 kilometriä oli kovin osuus. Se sijoittui Gärder - Djurgården alueelle. Tuuli puhalsi mereltä ja peltojen keskellä ei ollut mitään suojaa. Vettä satoi. Puolimaraton tuli kuitenkin suhteellisen nopeasti. Pystyi itselleen toteamaan, että enää puolet jäljellä. 25 kilometrin kohdalla tein koko reissun pahimman virheen. Minulla oli sormikkaat, läpimärät sormikkaat, joista päätin luopua. Ne tuntuivat todella painavilta ja ajattelin, että eivät ne voi enää oikeasti lämmittää. Heitin hanskat pöpelikköön. Muutaman minuutin päästä sormikkaiden heitosta, sormet olivat jo niin kohmeessa, että niiden liikuttaminen kävi mahdottomaksi. 26-27 kilometrin välillä kylmyys oli juoksun aikana pahimmillaan. Silloin kävi keskeyttäminen mielessä. Se oli yksi ajatus muiden joukossa, mutta kävi ajatus vakavan (mutta nopean) harkinnan läpi. 27 kilometrin lapun nähdessäni tuli parempi ajatus. Tajusin, että maaliin on viisitoista kilometriä. 15 kilometriä on minun Joutjärvi-Mukkula-lenkki. Kyllähän minä sen juoksen päivänä kuin päivänä. Tämä oli koko juoksun paras hetki. 27 kilometriä juostuaan, voi nollata tilanteen ja lähteä juoksemaan normin 15 kilometrin pyörähdyksen. Psyykkasin itseäni: kannattaa juosta se Joutjärvi-Mukkula-lenkki nyt tänään. Seuraavalla viikolla sillä ei ole samaa merkitystä.

Siinä oli se ratkaisun hetki. Nyt piti vaan toivoa, että kroppa kestää kylmän. Hölkkä kulki ja maaliin mennään, jos ei kylmä ota omaansa. Välillä joutui keskittymään juoksuun todella paljon. Yleensä yritän miettiä muita asioita, mutta nyt oli pakko sulkea kaikki muu välillä pois. Tuuli, sade ja järkyttävä kylmyys piti laittaa sivuun.

Liian totistahan ei elämä saa kuitenkaan olla, joten pieni naurukin pääsi kerran: Västerbroon piiii-iiitkä silta ylitettiin matkalla kahteen kertaan ja siellä meno oli hurrrjaa. Silta on nousua/ylämäkeä, tuuli lyö vastaan, ei ole varma meneekö eteen- vai taaksepäin, vesipisarat muuttuvat pieniksi jäänsirpaleiksi ja hakkaavat kasvoihin. En tiedä miksi, mutta jälkimmäisellä kierroksella (34km) minua rupesi naurattamaan. Mä vaan mietin, että mä en ole koskaan tehnyt mitään näin tyhmää. Mä katsoin muita juoksijoita (joista monista tuli tässä kohtaa kävelijöitä) ja mietin, että me todellakin ollaan sitä maailman hyväosaisempaa väestöä. Me lennetään toiseen maahan juoksemaan ja vapaaehtoisesti painetaan menemään järkyttävässä säässä. Meidän ei todella tartte tehdä työtä elämän perusasioiden eteen. Siitähän toki pitää olla kiitollinen.

Sittenhän se oli enää "eiku maalia kohden". Kelloa en voinut enää seurata, kun en saanut kohmeisilla käsillä siirrettyä hihaa kellon päältä pois. Kyllähän ne viimeiset kilometrit olivat tunteita täynnä. En ikinä olisi uskonut jaksavani juosta koko matkaa. Juoksu vielä kulki koko ajan tosi hienosti. Ilo peitti kohmelon. Vettä vaan satoi ja satoi. Viimeiset mutkat ja siinä se Stadion oli. Siinä se oli! Aika oli tasan viisi tuntia. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä. Mä olin päässyt maaliin ja tälläisessa säässä! Mä olen voittaja. Vettä vaan satoi.

Ilo kesti maaliin tulon jälkeen pienen hetken. Sitten iski kylmyys. Kylmyys oli hysteeristä. Pakokauhu nousi. Tuhansien ihmisen joukossakin voi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi. Käteni olivat niin kohmeessa, että ne eivät totelleet ollenkaan. Keho tärisi ja hampaat löivät yhteen. Sain tavarani ja sateessa sitten märkiä vaatteita pois ja kuivaa päälle. Ihana tuntematon naishenkilö auttoi minua pukemaan päälle! Eväspussinkin sain, mutta en saanut kohmeisilla käsillä pussia edes auki. Hain arvotavarat ja sitten oltiin perusasioiden äärellä: lämpimään, lämpimään, lämpimään. Lähdin tönkköjaloilla painamaan kohti metroasemaa. Vettä sataa. Maratonin osallistujat saivat kulkea metrolla ilmaiseksi, joten pääsi suoraan sisälle ja metroon. Sieltä nopeasti hotelliin, jossa vanhempani olivat jo lämmittelemässä.

Suihkuun ja saunaan. Palautuminen sai alkaa. Paleltuneet sormet olivat todella turvoksissa, mutta ne palautuivat nopeasti. Lämpö palasi vähitellen. Nyt pari päivää myöhemmin "maratonjalatkin" ovat toenneet. Muistot ovat jo kultautumassa. Enää ei joka muistossa sada, tuule ja palele.

P.S. En ole juoksusta halunnut kevään aikana kirjoitella, koska motivaatio-ongelmat ovat vaivanneet. Terveysongelmat syövät motivaatiota ja muodostavat ikävän oravanpyörän. En ole halunnut kuitenkaan pyöriä motivaatio-ongelmissa täälläkin, koska pahimmillaan se ruokkii itse itseään. Juoksu on kyllä maistunut koko ajan, mutta pitkät lenkit ja itsensä ylittäminen treeneissä ovat olleet kovan yrittämisen takana. Maratonin onnistuminen on mielettömän upea asia ja kantaa taas eteenpäin. Juoksumotivaatio on tallella. Miten käy pitkien lenkkien kanssa, aika näyttää.

Kylmä totuus nykyihmisen maratonharrastuksesta

Hiukan illalla hymyilytti ja vielä uudestaan aamulla, kun miehelle tätä luin. Ote on kirjasta Maaninkavaara, jonka on kirjoittanut Miika Nousiainen.

"Vaikka maraton on pitkä ja tuskainen, en haluaisi verrata perheen surua nykymaratoniin. Siitä on tehty elämys, joka vie mielikuvaa kauemmas juoksemisesta. Se on kansanhuvia, jota harjoitellaan työporukassa simpsakan ohjaajan neuvoilla.

Siinä sitten löntystellään talvi tavoitteen eteen. Keväällä tehdään retki Tukholmaan. Olisi tuo maraton Helsingissäkin, mutta kun se on syksyllä. Ikävä harjoittelu pilaa kesän terassikauden. On se niin väärin, kun juoksu pilaa kaiken.

Laivalta hankitaan viimeisen teknologian mukaiset vaatteet. Nättiä väriä tietenkin. Ne päällä lyllerretään reitti kuuteen tuntiin. Maalissa saadaan stipendi, mikrosiru välittää säälittävän ajan internetiin tuttavien ihmeteltäksi.
Ne vielä laiskemmat kotikoneella luulevat tapahtunutta saavutukseksi. Soittavat sukulaisille ja kertovat, että tällaisen tempun se meidän Erja nyt teki. Erjan kelpaa pitää loppuvuoden sählyvuoroilla saavutuksesta kertovaa paitaa.

Mikä helvetin saavutus on kuuden tunnin maraton? Se on arkiliikuntaa, kävelylenkki. "

Etsin tämän kirjan käsiini, kun Peque-blogissa sitä käsiteltiin ja tuli sellainen olo, että tuo kirjahan voisi osua ja upota. Olen vasta alkuvaiheessa kirjaa, joten analysoidaan sitä sitten mahdollisesti myöhemmin.

Ei haittaa vaikka sattuu!

Lauantaina oli sitten revanssi maratonille Tukholman pettymyksen jälkeen. Olin ilmoittautunut Turussa juostavaan Paavo Nurmi-maratoniin. Alkuviikosta asti kauhulla seurailin helle-ennustuksia. Perjantai-iltana Kolmosen uutisissa Turun kohdalla oli 32 astetta ja aurinko. Ei naurattanut ei. No, hiukan hymyilytti. Pakko oli kuitenkin pitää mieli korkealla.

Lauantaina ajeltiin Turkuun miesten kanssa. Vanhempani tulivat myös mukaan. Isä lähti puolikkaalle. Voin sanoa, että oli kuuma. Ei siinä auttanut kuin nestetankata, syödä viimeiset proteiinipatukat ja pukea juoksukamat päälle. Energiageelit mukaan ja soittimeen volumet kohdalleen. Isäni sanoi osuvasti, että juoksutapahtumaan lähtö on kuin sotaan lähtisi.

Lähtöalueella kuuluttuja ilmoitti, että maratonille ilmoittautuneet voivat juosta myös puolikkaan. Ilmoittavat vain maaliin tulon jälkeen, että jättävät toisen kierroksen väliin. Itsekin otin tämän vaihtoehdon harkintaan. Lähdin kuitenkin realistisella 5:15-vauhdilla matkaan.

Ensimmäinen kymppi oli pahin. Keho ja mieli totuttelivat kuumuuteen. Mulla oli kauhea pissahätä ja vessoja ei ollut missään. Menin 5:15-vauhtia tasaisesti. Mulla oli ranneke, jossa oli väliajat 5:15-loppuajalle. Se oli todella hyvä, koska silloin ei tarvitse yhtään miettiä mitään numeroita kesken matkan. Pitää vaan huolta, että väliajat pysyvät rannekkeen mukaisina ja siihen riittää vaan tavoitteen mukaisessa juoksussa pysyminen. Lopulta oli pakko mennä puskapissille, joka Ruissalon metsiköissä oli toki ihan helppoa. Miehillä tämäkin on niin paljon helpompaa. Sain toisen naisen seuraani puskapissille! Onneksi oli vain pienempi hätä! Energiageelit jäivät sinne, kun taisin pissiä niiden päälle. Ne olivat vyötärönauhan alla, mutta trikoita pois repiessä en koko pusseja muistanut. Koko matka mentiinkin sitten veden voimalla. Vettä sisäisesti, suihkusta ja sienillä.

Pissin jälkeen homma helpottu selkeästi. Sitten lähdettiin vaan kohti puolimaratonin käännöskohtaa. Olotila oli välillä hyvä ja välillä huonompi. Puolikkaan juoksijat ja maratonin kulkijat juoksivat sekaisin samassa ryhmässä, joten puolikkaan lopun lähestyessä ympärillä-juoksijat rupesivat kiihdyttämään vauhtia. Ne, jotka eivät olleet jo tippuneet. Heillä, jotka vielä olivat matkalla, oli maali kuitenkin jo muutaman kilometrin päässä. Itsekin siinä nostin hiukan vauhtia ja tein lopullisen päätöksen, että lähden kokeilemaan toista kierrosta.

Ensimmäinen kierros päättyi lähtöalueelle, jossa puolikkaan juoksijat juoksivat maaliin ja maratonin juoksijat jatkoivat toiselle kierrokselle. Matkalla mietin, että se on varmasti henkisesti raskas osuus, mutta se ei ollut. Sain siitä paljon voimaa. Näin vanhempani ja äitini kysyi, että jatkanko toiselle kierrokselle. "Tottakai!" Sanoin heille, että uskon juoksevani maaliin ja aika tulee olemaan 5:15. Olin siis edelleen 5:15-ajassa +/-2 minuuttia kiinni. Koko matka taittui tällä marginaalilla. Sanoin sen ääneen ja päätin näin käyvän. Olin täynnä uutta tarmoa. Odotin 30 kilometrin rajapyykkiä, koska sen verran olen juossut aikaisemminkin. Kaikki sen jälkeen tulisi olemaan jotain uutta ja ihmeellistä. 31, 32, 33, 34 ja 35km. Tässä tapahtui viimeinen taitoskohta. Silloin oli selvää, että alle kuuden tunnin ollaan maalissa, vaikka joutuisin loppumatkan kävelemään. Reidet huusivat armoa ja mieli itki ilosta jokaisen uuden kilometrimerkinnän jälkeen. 36, 37, 38, 39. Mä juoksen edelleen, ei ole mitään syytä vaihtaa kävelyyn! Tää kaikki on totta ja tapahtuu oikeasti! Reisiin sattui ja aurinko oli vaihtunut ukkosilman aiheuttamaan kuumaan kosteuteen. 40km. Tässä vaiheessa iski ihan totaalinen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Samaan aikaan on niin tyytyväinen itseensä ja samaan aikaan reidet eivät jaksa enää edes huutaa armoa. Juuri ennen 41-kilometrin kylttiä pari järjestäjää kannustivat, että nyt juosten maaliin, se on enää kilometri matkaa! Ei siinä voinut mitään muuta kuin painaa menemään. Mies, koira ja vanhemmat näkyivät jo suoran päässä. Se on siinä! Viimeiset kaarteet ja loppusuoralla spurtti päälle! 5:12:37 näytti kello maalissa. Maaliin tulon jälkeen oli lähinnä sekava olo. Ei ymmärtänyt mitään! Sain paidan, mitalin ja ruokaa. Olo oli ihan hyvä. Reidet olivat polven päältä ihan tulessa ja krampissa. Nyt pari päivää reissun jälkeen nekin ovat jo kunnossa. Olin kuitenkin heti ihan suht kunnossa, ei mitään kaatuiluja tai häröilyjä!

Ymmärrys tämän tavoitteen saavuttamisesta on tullut oikeastaan eilen ja tänään. Hyvältä tuntuu. En vieläkään pysty ymmärtämään, että juoksin koko maratonin. Helteessä päästiin tähän tulokseen, joten tää rouvahan on kovassa kunnossa! Vauhti ei toki ollut huima, mutta juoksu on aina juoksua. Kuumuudessa juoksutovereita putosi matkalla tasaisesti, vaihtoivat kävelyyn tai laittoivat pillit pussiin.

Reilun viiden tunnin juoksuun mahtuu ihan uskomaton määrä ajatuksia, juuri sopivaan hetkeen osuneita biisejä, tuntemuksia ja tapahtumia. Niitä on ollut kiva tässä pari päivää käydä läpi. Alkumatkasta joku kommentoi yleisesti kaikille ympärillä juoksijoilleen, että "Eikös sitä sanota, että rusketus tarttuu paremmin, jos liikkuu?". Hiukan nauratti. Monenmoista.

Kahden vuoden urakka tuli päätökseen. Heinäkuussa 2009 aloitin juoksemisen täysin nollasta. Marraskuussa 2009 juoksin ensimmäisen virallisen kympin. Toukokuussa 2010 juoksin ensimmäisen virallisen puolimaratonin. Heinäkuussa 2011 juoksin ensimmäisen virallisen maratonin. Hieno suora, mutta vielä paljon hienompi suora on treenikalenterissa. Kaksi vuotta juoksua ja välillä muutakin liikuntaa. Elämä on muuttunut kokonaisvaltaisesti! Kaikki on tapahtunut vähitellen. Ei mitään pikadiettejä, eikä ylilyöntiliikuntajaksoja, jotka kestävät viikon tai kaksi. Olen ylpeä itsestäni. Olen ylittänyt itseni. Olen käynyt NIIN kaukana oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja haluan käydä siellä jatkossakin.

Lopuksi haluaisin kertoa muiston marraskuulta 2009. Olin päivällä juossut ensimmäisen kymppini Ateenassa. Olimme isolla porukalla syömässä ns. voittajien illallista. Ystäväni oli voittanut meille Adidakselta tämän huiman viiden tähden matkan Ateenaan. Ehtona osallistumiseen oli juosta reissulla kymppi tai maraton. Voittajia oli ympäri Eurooppaa. Olin todella, todella onnellinen selviydyttyäni kympiltä hienosti maaliin. Silloin se oli minulle valtaisa saavutus. Illallisella oli mukana maratonin juosseet ja he istuivat omassa pitkässä pöydässään. Muistan katsoneeni heidän ilakointiaan ja päätin silloin mielessäni, että vielä kerran mä istun myös siinä pöydässä. Lauantaina mulla oli pöytävaraus.

P.S. Turku on ihana!!!

Helteinen viikonloppu Suomen Turussa ja vähän Naantalissakin.

Parempi ruoka, parempi mieli.

Käytiin tänään syömässä Lahden ykkös-italialaisessa eli Mamma Mariassa. Masu nautiskeli ihanaa italialaispizzaa ja ihanaista jäätelöä. Parempi ruoka, parempi mieli-hengessä voisin kirjoitella viime viikoista jotain muistiin.

Se maraton, johon oli virallisesti treenattu viime syyskuusta lähtien, tuli ja meni. Minä istuin katsomossa niistämässä nenää. Keskiviikkoiltana joku tuntui kurkussa, torstaiaamuna lääkäriin ja sairasloma päälle. Lääkäri kirjoitti todistuksen, jolla saisin siirrettyä osallistumisoikeuden seuraavalle vuodelle. Lääkäri oli maraton-naisia itsekin ja tiesi, että sellaisen todistuksen tarvitsen. Siinä alle 10 minuutissa kaikki oli ohi. Silmät märkinä tuijotin lääkäriä, joka totesi, ettei tilanne itkemällä parane. Juoksuja tulee kuulemma aina uusia.

Kotiin asti tsemppasin ja sitten tuli muutamat itkut väännettyä. Päätin, että lepään itseni kuntoon. Jatkoin tankkaamista ja nesteytystä. Torstai ja perjantai. En osannut luovuttaa. Perjantain ja lauantain välisenä yönä oli pakko myöntää itselleen, että en maratonin lähtöviivalla lauantaina olisi. Matkustin kuitenkin mukaan Tukholmaan, koska lentoja ei saanut hyvitettyä eikä siirrettyä. Päivä oli todella kylmä ja ei taatusti auttanut flunssasta paranemista.

Tulihan käytyä jossain syvällä ja pimeässä. Kuukausien treenit. Kilometrejä lumessa, loskassa, pakkasessa, pimeässä ja välillä auringossakin. Ehkä vähän liioiteltu treeni maratonkannustajalle. Pienemmälläkin treenillä olisi ehkä jaksanut käsiä lyödä yhteen. Isä juoksi uuden ennätyksensä. Se oli sentään positiivista.

Tuntui, että flunssa jatkui kuukausia. Päivä päivältä se muistutti tästä epäonnistumisesta. Nyt se on vain musta muisto. Kolme päivää on nyt taas pystynyt juoksemaan ja miten hyvältä se tuntuukaan. I´m back.

En tämän enempää jaksa tässä suossa enää itseäni uittaa. Vituiksi meni ja ei se puimalla siitä paremmaksi muutu. Katsotaan sitä maratonia tässä vielä myöhemmin ja jatketaan liikkumista.

"puhu mitä puhut
mutta juoksemista älä lopeta"
-Happoradio

JK. Siirsin sillä lääkärintodistuksella osallistumisoikeuteni ensi keväälle. Guess what? Mä treenaan taas Tukhoklman maratonille. Enpä olisi kuukausi sitten uskonut koskaan enää treenaavani talvea maratonia varten. Niin se elämä heittelee! *hymy*

Hiilarikuukausi lähenee loppuaan.

Mulla on tämä toukokuu ollut hiilarikuukausi. Mä olen syönyt hiilaria paljon ja vielä vähän päälle. Puuroa, leipää ja pastaa, purkki rahkaa joka päivä ja ties vaikka mitä. Keho on huutanut ruokaa ja mä olen sitä keholla antanut. Juoksutreenin loppukiihdytyksessä keho on ruvennut elämään ihan uutta elämää. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa ikinä keho on tällaisessa vaiheessa, että start-nappula on kestona pohjassa. Puolentoista tunnin lenkillä paino tippuu kaksi kiloa. Keho on oppinut kuluttamaan sille annettua energiaa ihan uudella tavalla. Ihan kohtuullisen mieletöntä! Sitten syödään ja paino taas tasautuu. Tasaisesti se on läpi talven kuitenkin tippunut ja nyt ollaan jo lähellä 61 kiloa.

Sitä luulee tuntevansa oman kehonsa ja ajattelee kroppansa olevan jotenkin vakiosti hereillä aina. Sitten 32-vuotiaana keho rupeaa elämään ihan uutta elämää ja kehon haltija on ihan ihmeissään. Kehoni on herännyt 32-vuotisesta unesta.

Kirosananakin tunnettua hiilaria vedetään vielä vajaa viikko hiukan överimääriä ja sitten pitänee sitä sitten vähennellä. Jossain vaiheessa on ollut pohdinnassa viettää muodikas hiilariton kuukausi/muu aikajakso tänä kesänä. Sattuneesta syystä en juuri nyt ole täysin vakuuttunut tästä hiilarittomasta hypestä, mutta kaikkeahan on toki tervettä ja mieltä avartavaa kokeilla! (....kuten maratonille treenaamista! )

Hei hei mitä kuuluu, Sä kysyt ja kaikki on ok!

Nopeasti se kevät tuli, kun oli tullakseen. Talvinen talvi on siirtymässä jo unohdettujen asioiden listalle. Neljä vuodenaikaa on tosi kiva asia näin keväällä. Valoa, heräävää luontoa ja ihmiset kömpivät ulos koloistaan.

Elämä pyörii kolmen asian ympärillä: työ, juoksu ja talosuunnitelmat.
Mielestäni olen kuitenkin kohtuullisesti pitänyt huolta myös ystävistäni ja näistä kotonani asuvista miehistä.

Lauantaina kävin juoksemassa puolimaratonin ihanassa Helsingissä. Keli oli mitä parhain ja tunnelma samoin. Matka kulki tasaisen kivuttomasti. Tunteet nousi pintaan, kun sai Olympiastadionin portista kipitellä stadionille pyörähtämään viimeiset sadat metrit. Hienoa!

Juoksu ei välttämättä ole ihan se seksikkäin tai fiinein harrastus, mutta juoksutapahtumat ovat loistavaa ajanvietettä. Keräännytään yhteen voittamaan itseämme, sosiaalisoidaan, huudatetaan musiikkia, kannustetaan, saadaan naposteltavaa ja mitalit. Jotkut jäävät matkalle, mutta jokainen maaliin tullut tietää, minkälaista duunia keskeyttäneetkin ovat painaneet ennen tapahtumaa ja arvostavat jokaisen panosta. Hyvän tapahtuman jälkeen juoksuintoa taas löytyy ihan toisella tavalla kuin ennen geimejä. BTW. Vinkkinä kaikille mainosalalla toimiville: kaikesta syötävästä ja juotavasta kannattaa laittaa testereitä jakoon juoksutapahtumiin. Lauantaina sain käsiini testipussin shipsejä. Mä en tykkää shipseistä, enkä koskaan sellaisia ostaisi kotiin, mutta avasin kuitenkin pussin ja miten hyvältä se suolainen mössö maistui pitkän lenkin jälkeen! Mä olin ihan myyty. Pitkän reissun jälkeen moni asia maistuu niin hyvältä ja siihen yhdistetään vielä se euforinen juoksun jälkeinen hyvänolon tunne. Siinä ei mainostajan tarvitse kuin seistä vieressä ja hymyillä. (ja kerätä eurot)

Mitalikaappia pääsi siis järjestelmään!

Sunnuntaina mitalikahvit heti aamusta, suolaista ja makeaa croisanttia maitokahvin kera. Sen jälkeen taas ruotuun syömisten kanssa...maraton kuitenkin on jo kulman takana. (Pohditaan sitä taas sitten joskus toisten!)

Töitä oppii tekemällä ja talosuunnitelmat etenee hitaasti, mutta varmasti. Tänään saimme taas uuden version piirrustuksista. Nyt pohjapiirros rupeaa olemaan jo siinä vaiheessa, että päästään talofirmoja kilpailuttamaan mahdollisesti jo tällä viikolla. Aikamoinen toukokuu (taas vaihteeksi) !

"Hyvin sä siellä pärjäät..."

Eilen nautiskelin upeasta kevätpäivästä Seinäjoella. Osallistuin pieneen juoksutapahtumaan nimeltä Tassuralli. Komia on nimi. Juoksu järjestettiin jo 41. kertaa, joten perinteikäs tapahtuma kuitenkin.

Etukäteen olin netistä katsonut edellisten vuosien tuloksia ja ymmärtänyt juoksuun osallistujien olevan pääsääntöisesti paikallisten urheiluseurojen henkilöitä ja hölkkäsarjassakin tulosten perusteella lähinnä juostiin. Vuoden 2010 huonoin juoksija oli nopeampi kuin minä.

Itse kuitenkin halusin puolimaratonin käydä pyörähtämässä ja hölkkäsarjakin oli tarjonnassa, joten ei kai siinä muuta kuin ilmoittautumaan.

Kisassa juostiin kaksi kertaa 10,5 kilometrin lenkki. Osa porukasta juoksi lyhyempiä matkoja. Ensimmäinen kierros meni ihan ok, hiukan oli takkuista. Juoksin kuitenkin parhaan mitatun kympin aikani ikinä. Toinen kierros meni mukavammin, kun reitti oli tuttu. Kierrosaika oli melkein vartin hitaampi, mutta toinen kierros tuntui menevän paljon nopeammin. Tiesin olevani viimeinen, joten eipä ollut paineita!

Maaliin tullessa aika jäi hippasen alle 2:20, joten sehän oli uusi ennätykseni! Kymmenisen minuuttia viime keväältä otettu pois ajasta. Ei siis voi olla kuin tyytyväinen. Väsynyt, mutta onnellinen olin maalissa. Hiukan hämmennyin, kun heti maaliviivalla syliin lyötiin kahvinkeitin. Se oli siis paketissa. Oli osallistujien kesken sellainen arvottu ja se oli sitten minulle osunut. Osallistumismitalinkin sai. Se on kyllä tuollainen puinen pieni laatta.

Pukuhuoneessa juttelin nuoren naisen kanssa (yhtä nuori kuin minä siis). Hän oli kokenut juoksija, oli oikein maratonejakin juossut monta. Hän osasi valita juuri ne kaikki oikeat sanat, jotka minun oli hyvä kuulla siinä onnistuneen juoksun jälkimainingeissa. Hän juoksi myös fiilispohjalta. Ei ollut aikojen parantamisia koskaan miettinyt, vaan juoksu oli hänelle laadukasta omaa aikaa. Hän oli myös tulossa Tukholman maratonille ja oli siellä ollut ennenkin. "Hyvin sä siellä pärjäät, jos nyt juoksit puolikkaan tuohon aikaan ja olet ihan elämäsi kunnossa siinä heti juoksun jäljiltä." Lämmitti epävarmaa mieltä.

Joskus siis iloisiakin juoksupostauksia. Ei kai siinä muuta kuin huomenna taas tossut jalkaan ja hyvillä mielin matkaan. Mä olen katsokaas pärjääjien sukua.

Kauheaa laittaa tällaisia kuvia itsestä nettiin, mutta totuus on karua. Pakko vaan laittaa... kun katsokaa tuota numerolappua. Se oli paikallisen koulun sellainen kankainen naruilla sidottava numerolappu, joita käytetään koulujen hiihto- ja muissa kisoissa. Tosi symppis.

Huutooni on vastattu päivän lehdessä.

Aamulla luin päivän aviisia ja puuro ehti kylmettyä, kun uppouduin artikkeliin juoksemisesta sekä maratoniin treenaamisesta.

Hymyilytti, kun otsikkona on "Kunnostaudu!" ja ingressi kertoo seuraavaa: "Sohvaperunan muodonmuutos maratonjuoksijaksi onnistuu, kun sitoutuu harjoitteluun ja uskoo itseensä." Teksti on selkeä jatkumo eiliseen juoksuoksennukseeni. Maailmankaikkeus on jännä jatkumo asiassa kuin asiassa.

"Este maratonille tähtäämisestä löytyy useimmiten korvien välistä. Uskonpuute itseensä ja muiden epäilevä suhtautuminen syövät motivaatiota."

Oikein on realistinen sekä pidetään-jalat-maassa-henkinen kirjoitus. Todella hyvä terapiapläjäys lievään hysteriaan taipuvaiselle naishenkilölle, joka ei halua nimeänsä tässä julkisuuteen. Joutuu varmasti leikkaamaan tämän hänelle irti, jotta voi artikkelin kanssa sitten aina tarpeen mukaan pitää terapiaistuntoja. Hän voi.

"Ennakkoluulojen vastaisesti maratonia varten harjoittelu ei vaadi ihmetekoja."

Haastateltavana on kuntovalmentaja Antti Hagqvist, joka treenauttaa mm. ulkoministeri Stubbia. Ei ihme, että Stubb on aina niin nauravainen, kun on näin fiksu valmentaja.

 "Ensimmäisen maratonkerran tavoitteeksi riittää, että pääsee maaliin saakka. Kestävyyden kannalta voi olla viisasta edetä matka harjoittelusta tutulla kävelyn ja juoksun vuorottelulla."

Mukavasti kerrataan myös sitä, että kuka vain pystyy maratonin kulkemaan läpi ihan kuntoa nostamalla kävelyllä ja juoksulla sekä vähän keskivartalon lihaksia kohentamalla. Se on kyllä jäänyt vähemmälle. Ei ihmetekoja, vaan perustreeniä. Syödä ja juodakin saa, eikä hiilihydraatteja pitäisi pelätä. Upeaa. Eletään aikuisesti, niin yksi maratonkin menee siinä ohessa. Olen pelastunut.

"Yleensä ne ovat ihmiset itse, jotka asettavat rajoituksia. Ainakaan ei pidä miettiä, mitä muut mahtavat pyrkimyksistä ajatella."

Quotet ESS 22.2.2011 ja Stubb-kuva: www.finlandforthought.net ja omakuva Espoon puolikkaalta 2010. Silloin ei naurattanut. 

Hyvä maanantai. (ja juoksuoksennus)

Kävelin tänään Lahden keskustan läpi. Oli hyvä olla. Juuri sellainen äkillinen hyvä olo, josta joskus kirjoitin.

Kävin aamukahvilla suosikkikahvilassani ja ihana myyjä oli juuri sellainen asiakaspalvelija, kun siihen hetkeen sopi. Kävin pankissa vaihtamassa rahaa ja sielläkin asiakaspalvelu sekä asiakkaan huomioiminen oli just eikä melkein.

Aurinko on paistanut jo ainakin kolme viikkoa putkeen. Olihan taas vähän kirpakka pakkanen, mutta kevään on pakko olla täällä ihan kohta, just, pian. Kulman takana.

Iltapäivällä katsoin kaksi jaksoa pimeää salaisuuttani Suurinta pudottajaa ja söin samalla terveysnameja sängyllä maaten. Uskottelen itselleni niiden olevan terveysnameja. Koira nukkui jalat kohti kattoa kyljessäni. Minun ei tarvinnut olla sillä hetkellä missään muualla, minun ei tarvinnut tehdä mitään muuta, se oli minun paikkani.

Oli kuitenkin mukavaa, että oli syy nousta ylös ja lähteä koiran kanssa ulos ja tehdä ruokaa pienelle perheellemme.

Olen jo pitkään ajatellut tehdä makaroonilaatikkoa. Miten hyvää siitä tulikaan! S-marketin halpismerkille oli muuten tullut luomukananmunia myyntiin. Luomumakaroonilaatikko kaikilta osin. Arjen iloja. Jälkiruoaksi serkun tekemää sorbettia ja sekin kaikin puolin puhdasta herkkua.

Ilta sohvalla. Pääsin eilen vihdoinkin juoksemaan pitkän lenkin ja sen kunniaksi tänään voi hyvällä omallatunnolla ja tyytyväisellä mielellä antaa kehon palautua.

Perjantaina lähdetään miehen kanssa reissuun. Ihana odotus hiipii kehoon ja ajatuksiin.

Tänään ei ole ollut tarvetta miettiä mitään keskeneräisiä asioita tai menneitä/olevia/tulevia epäjuttuja.

Jälkiajatus. En tiedä onko sohvaperunalle hyvä vai huono asia lähteä tavoittelemaan maratonia. Ei ole hyvä asia, että sohvan reunalle päässeelle perunalle liikunta aiheuttaa valtavaa stressiä. Pakkaset jatkuvat ja jatkuvat. Juokseminen ei tunnu hyvältä kylmässä. Erinäisillä nettisivuistoilla muut juoksijat kertovat miten pakkaset eivät häiritse mitään. 28 pakkasastetta on loistokeli juosta. Ei minusta. Viikot kuluvat ja juoksemattomuuden paniikkikello tikittää päässä sekuntikellon tavoin. Pinna on tiukalla. Yrittää käydä jumpalla ja ajaa sisäpyöriä. Nostetaan kuntoa. Ääni päässä kuitenkin sanoo, että juoksemaan oppii vaan juoksemalla. Maraton ei ole mikään spinningtunti. P*le.

Eilen sitten tuli se keli, että lähdin viikon tauon jälkeen matkaan. Mikä ilo täyttää ihmisen, kun juoksu kulkee. Jotain on tehty oikein, kun kilometrejä kertyy. Aurinko paistaa. Itsetunto nousee. Tajuaa, että ei tartte joogakurssia. Pään saa tyhjäksi ihan kotisuomalaisella lajilla luonnon äärellä juoksemalla. Lopulta juoksin reilun puolimaratonin. Yes. Ei ole tarvetta mennä takaisin sohvalle, vaan jatkaa kohti maratonia. Onhan se vielä kaukana, mutta taas pari hyvää päivää tavoitteen kanssa vietetty. Monta kauhunsekaista päivää vielä edessä, mutta kesäkuussa tämä on ohi. Kävi, miten kävi.

Sitä olen myös paljon miettinyt, että miten mikään ei riitä! Puolitoista vuotta sitten aloitin juoksemin nollasta. Ensiksi treenattiin kympille, sitten puolikkaalle ja nyt kokonaiselle. Päivä päivältä olen paremmassa kunnossa, mutta ei riitä! Ei olla kymppi-kunnossa, ei olla puolikas-kunnossa, ei olla maraton-kunnossa. Paskan möivät. Olen kuitenkin yrittänyt olla itselleni armollinen (huonosti olen kyllä onnistunut) ja hokenut, että tärkeämpää kuin toukokuun 28.päivän tapahtumat, on pysyvä liikuntaharrastus, joka on jatkunut viimeinkin näinkin pitkään.

Viime viikolla sain ihanan viestin juoksevalta ystävältäni, joka oli ajatellut minua tsempatessaan itseänsä juoksumatolle. Viesti sai mielen iloiseksi. Ystävälle vaan terveisiä sinne pohjoisen suuntaan: aiheutat minulle samaa!

Voisin kirjoittaa juoksemisesta teille koko illan. Maratonin juokseminen on toki pääsääntöisesti kiinni kunnosta, mutta kyllä tässä treenamisen aikana tulee laitettua päätäkin kuntoon. Ymmärrys sohvaperunasta maratoonijuoksijaksi siirtymisestä vaatii jonkinverran pohdintoja. Huh. Tulihan avauduttua.

Tänään tein en mitään.

Aamu alkoi mukavasti. Jimi (koirani) aloittaa herättämistoimen aika tasan kello 7:00. Siinä ei auta hokea, että tänään on "lomapäivä". Jimi on oppinut työntämään päänsä kainalon alta ja työntämään itseään sieltä alleni (ja myös mieheni alle). Silloin on pakko nousta ylös, koska allasi on pieni koira. Käytiin kunnon aamulenkki Vesijärven rannoilla. Lahden satama on lumen alla, mutta jotenkin ilmassa oli lupausta keväästä.

Toiselle lenkille lähdin sitten juosten yksikseni. Olihan taas pakkotoistoa.

Voin kertoa, että keväästä ei ollut enää mitään jäljellä. Tiet olivat kapeita ja auraamattomia. Autoteiden auratut lumet olivat toki aurattu....juoksureitille. Jokaisella askeleella yksi eteen ja kaksi taakse. Sohjossa sykkeet nousee ja on pakko hidastaa kävelyyn, että sykkeet laskee. Epätoivo iskee, mä en ikinä selviä siitä maratoonista. Mitä mä olen itsestäni kuvitellut? Pitkässä nousussa loppuu motivaatio sohjosssa heilumiseen ja on taas käveltävä. Sitten sitä vaan kiroaa päissään ja lähtee taas juoksemaan. Matka sohvaperunasta liikkujaksi on valtavan raskas taival. Kyse ei ole vain kehon kunnosta, vaan myös pään kunnosta. Usein, kuten tänäänkin, tiesin etten ole totaalisen loppu kuntoni puolesta, vaan pää oli ihan rikki. Hyviä asioita pitää kaivaa hyvin syvältä ja ei ole enää varma viekö mikään hyvänmielenmielikuva askeltakaan eteenpäin. Juokseminen on todella yksinäistä puuhaa. Käyn välillä jumpalla pienessä yksityisessä jumppakeskuksessa, jossa on aina todella hyvä fiilis. Kaikki ohjaajat ovat minun henkilökohtaisia urheilupsykologeja muistuttaen liikunnan ilosta ja siitä, että hyvin menee. Sitä kaipaisi välillä tuiskun hakatessa kasvoihin pimeässä illassa tossun kulkiessa epätoivon kautta. On se juoksu usein oikein mukavaakin, mutta välillä kaikkea muuta. Heiaheia-palveluun kirjasin tänään lenkin pituudeksi 1:37 ja otsakkeeksi: P*ska laji. En suosittele.

Lenkeiltä kotiin päästyäni olenkin sitten maannut koko päivän sohvalla katsoen telkkarista ihan mitä vaan ja taisin välillä nukkuakin. En ollut ajatellut viettää päivää sohvalla, mutta energiat olivat ihan loppu. Minun pitäisi paljon tarkemmin tarkkailla syömisiäni ja juomisiani. Liikun nykyään niin paljon, että pitäisi syödä&juoda reippaasti ja syödä asioita, joista oikeasti saa fiksua energiaa. Minulla on ollut näitä totaalisia energian loppumisia aina silloin tällöin. Ei ole varsinaisesti nälkä, vaan on ihan voimaton ja vetämätön olo. Keho käy varaliekillä. Ei hyvä.

Sen verran ryhdistäydyin, että tein seuraavan paistoksen helpottamaan energiavajetta.

KARU-MARJAPAISTOS

1 paistovuoka, halkaisija 25-28cm

Paistospohja:
1 1/2 dl hiiva- ja/tai ruisjauhoja (laitoin molempia)
1 tl leivinjauhetta
1 1/2 dl KARU-pikakaura-ruishiutaleita (muutkin hiutaleet käynee)
1 dl tummaa tai fariinisokeria (laitoin fariinia, kun pussi oli auki viikon leipomusten jäljiltä)
1 dl pullomargariinia tai sulatettua voita (laitoin voita)
1 muna

Täyte:
2-3 dl mustikoita tai mustaherukoita
2-3 dl vadelmia (laitoin vain mustikoita, kun niitä oli sulatettuna)

Muruseos:
1/2 dl pullomargariinia tai sulatettua voita (voita edelleen)
1 dl tummaa sokeria tai fariinisokeria (tarkka lukija tietää kumpaa käytin ja miksi)
2 dl KARU-pikakaura-ruishiutaleita (joissa on muuten runsaasti kuitua)

Sekoita leivinjauhe jauhoihin. Sitten paistospohjan aineet yhteen. Voideltuun ja hiutaleilla leivitettyy vuokaan painellaan taikina. Päälle täyte ja muruseos. Paistetaan 200 asteessa noin 30 minuuttia. Suositeltiin jäätelöä tai vaniljakastiketta seuraksi. Lasi maitoa sopi myös hyvin. Hyvä energiapaketti oli hernekeiton jälkkärinä.

Pakkotoiston jälkeen pakkolepo oli kuitenkin varmasti hyvä asia. Välillä on hyvä levähtää. Hyvä päivähän tästä siis loppujen lopuksi tuli. Jimin kanssa vielä iltapissille ja sitten katsotaan vielä yksi ohjelma eli Uutisvuoto.

Toivottavasti teilläkin oli mukava lauantai!

Uuden vuoden teemoissa jatketaan

Harrastuspuolen uuden vuoden pohdintoja, lupauksia ja toiveita esittelin muutama postaus sitten. Tein toki vastaavaa listaa muistakin kuin harrastuksellisista asioista. Niistä mahdollisesti myöhemmin kirjoittelen, jos toivekeiju ehtii käydä luonani. Matkustan ensi kuussa Lähi-itään, joten lampunhenki kolmen toivomuksen kera voi myös tulla ajankohtaiseksi.

Vuoden 2011 harrastusasioita olen vienyt eteenpäin seuraavasti:

Kirjallisuuslistan luku-urakan aloitin viikonloppuna. Anna Karenina on korkattu.

Kirjallisuuspiirilleni tein juuri Facebook-ryhmän, johon liitin yhden ystävän. Ystävältä mitään toki kysymättä.

Huomenna alkaa potkunyrkkeilyn peruskurssi. Valitsin kurssin, jossa ei sparrata = en joudu lyötäväksi. Katsotaan sitä sparrauspuolta sitten myöhemmin, kun osaan asiallisesti lyödä takaisin.

Uintitekniikkakursseja etsin ja yhden löysin, mutta se ei sovi aikatauluihini. Onneksi vuotta on vielä runsaasti jäljellä.

Juoksemassa kävin eilen ja käyn(en) myös tänään. Maraton täältä tullaan! Pysyisi keli nyt tässä nollan tienoilla, niin lenkille lähdön kynnys pysyy sopivan matalana.

Lisäksi hain lyhyelle viiden illan TE-keskuksen yrittäjäkurssille. Tämä kurssi kuuluu niihin muihin pohdintoihin, toiveisiin ja lupauksiin. Jään odottelemaan toivekeijun vierailua.

Post scriptum: Lassen Virén jutteli näköradiossa sunnuntaina viisaita juoksumotivaatiosta. Hänen pointtinsa oli suunnilleen tämä: katsoessaan ikkunasta minkälainen keli on, valitakseen oikeat treenivaatteet, niin silloin on motivaatio kohdallaan. Katsoessaan ikkunasta, että onko juoksukeli, niin sitten on motivaatio hakusessa. Siinähän sitä on wannabe-maratoonarille ajattelemisen aihetta sekä peilistä katsottavaa.

Uusi vuosi, uudet kujeet!

Vuosi on virallisesti vaihtunut, koska uusi kalenteri on nyt korkattu. Pienen hakemisen jälkeen löysin haluamani Suomalaisesta kirjakaupasta. Toista vuotta putkeen saan ihastella omaa Paperblanksin Dayplanneria . Ilmainen mainos.

Kirjakaupassa oli tänään alennusmyyntien ensimmäinen päivä. Pääsin turvallisesti ulos vain yksi kirja painolastina: Leo Tolstoin Anna Karenina. Muutama opus jäi niin paljon kaihertamaan mieltä, että huomenna joutuu toimimaan. Nopeimmat ne on sieltä tietysti jo tänään vieneet koteihinsa kirjahyllyjä koristamaan.

Anna Karenina lähti mukaan, koska erilaisten uuden vuoden pohdintojen, lupausten ja toiveiden joukossa on tänä vuonna lukea mahdollisimman monta kirjaa tästä listasta:

Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa
(Tummennetut on hoidettu ja kursivoidut aloitettu huonolla menestyksellä.)

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen 2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta 3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas  4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä   5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3   6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa 7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus  8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja  9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli  11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi 12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja 13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys   14. George Orwell - Vuonna 1984  15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija 16. Elias Lönnrot - Kalevala  17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo  18. Sofi Oksanen - Puhdistus19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu 20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan 21. Richard Bach - Lokki Joonatan 22. Umberto Eco - Ruusun nimi 23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti  24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III 25. Dan Brown - Da Vinci -koodi  26. Enid Blyton - Viisikko-sarja 27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase 28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri 29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja  30. John Irving - Garpin maailma  31. Louisa May Alcott - Pikku naisia 32. Victor Hugo - Kurjat  33. C.S. Lewis - Narnian tarinat  34. A.A. Milne - Nalle Puh  35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon  36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia 37. Emily Bronte - Humiseva harju  38. William Golding - Kärpästen herra  39. Juhani Aho - Rautatie   40. Leo Tolstoi - Anna Karenina   41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli 42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001 43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa  44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani 45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5 46. Isaac Asimov - Säätiö 47. Aapeli - Pikku Pietarin piha  48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha 49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa  50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää 51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut  52. Albert Camus - Sivullinen  53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu 54. Hergé - Tintti-sarja  55. Miquel Cervantes - Don Quijote 56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira 57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut  58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi  59. Herman Hesse - Lasihelmipeli 60. Günther Grass - Peltirumpu  61. Jostein Gaarder - Sofian maailma  62. Leon Uris - Exodus 63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö 64. Ilmari Kianto - Punainen viiva 65. Franz Kafka - Oikeusjuttu 66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä 67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa 68. John Steinbeck - Eedenistä itään  69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie  70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin  71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä 72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa 73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa 74. Giovanni Boccaccio - Decamerone 75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva  76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys  77. Homeros - Odysseia 78. Peter Hoeg - Lumen taju 79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira  80. William Shakespeare - Hamlet 81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja 82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia  83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia 84. Thomas Harris - Uhrilampaat  85. Raymond Chandler - Syvä uni   86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani  87. Deborah Spungen - Nancy  88. Stephen King - Hohto 89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla 90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat 91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi 92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo  93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä 94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu 95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran  97. Veijo Meri - Manillaköysi 98. Maria Jotuni - Huojuva talo 99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän 100. Jan Guillou - Pahuus

Kaikki pitäisi siis olla boldattuna, kun projekti on suoritettu. Taru sormusten herrasta saa kyllä jäädä lukematta. Sitä en vaan saa vietyä loppuun asti. Sormus saa jäädä ihan kenelle vaan, ei haittaa.

Harrastuspuolella tämän vuoden listalla on myös maraton (toivottavasti tavoite täyttyy jo toukokuussa), potkunyrkkeilyn peruskurssi, jonkun joogamuodon peruskurssi (luultavasti vasta syksyllä), uintitekniikkakurssi, kirjallisuuspiirin perustaminen, matkailun verkkokurssien suorittaminen loppuun (aikaa koko vuosi) ja lähiruoan sekä luomun kanssa vielä enemmän touhuamista keittiön suunnalla.

Olen lista-ihminen ja niitä mielelläni kirjoittelen.
Tässä postauksessa jo kaksi listaa. (Boring.)