Tukholman maratonin osallistumisen siirsin seuraavalle vuodelle ja isäni lupasi lähteä uudestaan matkaan. Äiti tuli siinä ohessa.
Perjantaina lähdin sitten kohti pääkaupunkiseutua. Illan vietin ystäväni P:n kanssa. Muutaman päivän ruokatankkauksen oli saanut jo lopettaa ja illalliseksi nautittiin pienet salaatit. Yöksi menin lentokenttähotelliin. Hyvin sain nukuttua.
Aamulla kello soi puoli kuudelta ja pirteänä ylös. Suihkun kautta syömään. Iso lautasellinen puuroa ja marjoja, oheen mysliä maidolla ja vielä lautasellinen juustoa sekä kurkkuviipaleita. Litran verran vettä ja puolikuppia kahvia. Vettä satoi.
Seitsemältä lähti kuljetus kohti lentokenttää. Kentällä tapasin vanhempani, siivet alle ja kohti Tukholmaa. Tukholmassa vaihdettiin linja-autoon ja matka jatkui kohti hotellia. Vettä satoi.
Kylmää, sadetta ja tuulta luvannut sääennuste oli toteutunut. Bussin ikkunasta katsoin pitkittäissuunnassa tuulessa lepääviä isoja puita. Ei hyvää päivää. Tietoisuus liian vähästä treenistä yhdistettynä tähän säähän ei luvannut hyvää.
Hotellilta emme saaneet huoneita, mutta osan tavaroista sai sinne jätettyä. Myöhemmin päivällä tieto hotellin tarkasta sijainnista nousi vielä arvoon arvaamattomaan.
Sitten olikin aika siirtyä stadionille noutamaan juoksunumerot. Vettä satoi. Märkä ja kylmä hiipivät kehoon. Minulle ei juoksunumeroa löytynytkään. Menehän tuonne infoon. Minähän menen. Lopulta selvisi, että juoksunumeroni oli viety vahingossa juoksuristeilyn kautta ilmoittaununeiden numeroiden kanssa Viking Linelle. Minulle tehtiin uusi numero ja ajanottochippi.
Lähtöön oli enää alle tunti ja oli aika vaihtaa vaatteet, syödä ja juoda viimeiset energiat, viedä tavarat säilytykseen sekä tyhjentää rakko. Vessajonossa kylmyys otti jo vahvan otteen kehosta. Lämpötila pyöri 2-6 asteen paikkeilla. Vettä satoi. Koko matkaan lähtö mietitytti.
Numeron vaihdon myötä siirryin jälkimmäiseen lähtöryhmään. Lähtö oli kello 12:10. Juoksijat pitivät sadetta ja pakenivat kylmää niin pitkään, että lähdöt olivat todella sekavia. Itse seikkailin vielä jollakin mutaisella pellolla, kun lähtölaukaus laukaistiin. Laukauksen kuuluessa, porukka lähti kirmaamaan kuin satasen pikamatkalle. Erikoista menoa. Vettä satoi.
Lähtöfiilikset olivat huonot ja sekava lähtö ei helpottanut tunnelman nostoa. Lopulta noin kello 12:15 ylitin lähtöviivan. Tuuli piiskasi sadetta ja ei oikein tiennyt, että mitä tässä nyt. Juostava kuitenkin oli. Muutaman askeleen jälkeen rupesin seurailemaan muita ihmisiä ja totesin, että täällähän meitä on paljon hulluja painamassa menemään. Ryhmähenki iski ja tajusin, että järkyttävästä ilmasta huolimatta, me juostaan nyt porukalla tää maraton. Juoksuhalu löytyi! Vettä satoi.
Ruotsalaiset kannustajat olivat myös ihan uskomattomia. Pipot ja toppatakit oli kaivettu päälle ja oli saavuttu kannustamaan. Kannustamaan meitä kaikkia! Heja-hejat vaan kaikui. Vapaata suomennosta: "Olette niin kauniita kaikki, olette mahtavia, upeaa menoa, hienoa, valtavan hienoja, jaksaa, jaksaa!" Vettä satoi ja tuuli raastoi. Kannustusta riitti koko 42 kilometriä ja risat.
Siitä se sitten lähti. Omaa tahtia menemään, tasaista juoksua. Vettä tuli ja kylmä asettui kehoon. Näissä suhteellisen järkyttävissä oloissa sitä sitten mentiin. 19 - 27 kilometriä oli kovin osuus. Se sijoittui Gärder - Djurgården alueelle. Tuuli puhalsi mereltä ja peltojen keskellä ei ollut mitään suojaa. Vettä satoi. Puolimaraton tuli kuitenkin suhteellisen nopeasti. Pystyi itselleen toteamaan, että enää puolet jäljellä. 25 kilometrin kohdalla tein koko reissun pahimman virheen. Minulla oli sormikkaat, läpimärät sormikkaat, joista päätin luopua. Ne tuntuivat todella painavilta ja ajattelin, että eivät ne voi enää oikeasti lämmittää. Heitin hanskat pöpelikköön. Muutaman minuutin päästä sormikkaiden heitosta, sormet olivat jo niin kohmeessa, että niiden liikuttaminen kävi mahdottomaksi. 26-27 kilometrin välillä kylmyys oli juoksun aikana pahimmillaan. Silloin kävi keskeyttäminen mielessä. Se oli yksi ajatus muiden joukossa, mutta kävi ajatus vakavan (mutta nopean) harkinnan läpi. 27 kilometrin lapun nähdessäni tuli parempi ajatus. Tajusin, että maaliin on viisitoista kilometriä. 15 kilometriä on minun Joutjärvi-Mukkula-lenkki. Kyllähän minä sen juoksen päivänä kuin päivänä. Tämä oli koko juoksun paras hetki. 27 kilometriä juostuaan, voi nollata tilanteen ja lähteä juoksemaan normin 15 kilometrin pyörähdyksen. Psyykkasin itseäni: kannattaa juosta se Joutjärvi-Mukkula-lenkki nyt tänään. Seuraavalla viikolla sillä ei ole samaa merkitystä.
Siinä oli se ratkaisun hetki. Nyt piti vaan toivoa, että kroppa kestää kylmän. Hölkkä kulki ja maaliin mennään, jos ei kylmä ota omaansa. Välillä joutui keskittymään juoksuun todella paljon. Yleensä yritän miettiä muita asioita, mutta nyt oli pakko sulkea kaikki muu välillä pois. Tuuli, sade ja järkyttävä kylmyys piti laittaa sivuun.
Liian totistahan ei elämä saa kuitenkaan olla, joten pieni naurukin pääsi kerran: Västerbroon piiii-iiitkä silta ylitettiin matkalla kahteen kertaan ja siellä meno oli hurrrjaa. Silta on nousua/ylämäkeä, tuuli lyö vastaan, ei ole varma meneekö eteen- vai taaksepäin, vesipisarat muuttuvat pieniksi jäänsirpaleiksi ja hakkaavat kasvoihin. En tiedä miksi, mutta jälkimmäisellä kierroksella (34km) minua rupesi naurattamaan. Mä vaan mietin, että mä en ole koskaan tehnyt mitään näin tyhmää. Mä katsoin muita juoksijoita (joista monista tuli tässä kohtaa kävelijöitä) ja mietin, että me todellakin ollaan sitä maailman hyväosaisempaa väestöä. Me lennetään toiseen maahan juoksemaan ja vapaaehtoisesti painetaan menemään järkyttävässä säässä. Meidän ei todella tartte tehdä työtä elämän perusasioiden eteen. Siitähän toki pitää olla kiitollinen.
Sittenhän se oli enää "eiku maalia kohden". Kelloa en voinut enää seurata, kun en saanut kohmeisilla käsillä siirrettyä hihaa kellon päältä pois. Kyllähän ne viimeiset kilometrit olivat tunteita täynnä. En ikinä olisi uskonut jaksavani juosta koko matkaa. Juoksu vielä kulki koko ajan tosi hienosti. Ilo peitti kohmelon. Vettä vaan satoi ja satoi. Viimeiset mutkat ja siinä se Stadion oli. Siinä se oli! Aika oli tasan viisi tuntia. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä. Mä olin päässyt maaliin ja tälläisessa säässä! Mä olen voittaja. Vettä vaan satoi.
Ilo kesti maaliin tulon jälkeen pienen hetken. Sitten iski kylmyys. Kylmyys oli hysteeristä. Pakokauhu nousi. Tuhansien ihmisen joukossakin voi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi. Käteni olivat niin kohmeessa, että ne eivät totelleet ollenkaan. Keho tärisi ja hampaat löivät yhteen. Sain tavarani ja sateessa sitten märkiä vaatteita pois ja kuivaa päälle. Ihana tuntematon naishenkilö auttoi minua pukemaan päälle! Eväspussinkin sain, mutta en saanut kohmeisilla käsillä pussia edes auki. Hain arvotavarat ja sitten oltiin perusasioiden äärellä: lämpimään, lämpimään, lämpimään. Lähdin tönkköjaloilla painamaan kohti metroasemaa. Vettä sataa. Maratonin osallistujat saivat kulkea metrolla ilmaiseksi, joten pääsi suoraan sisälle ja metroon. Sieltä nopeasti hotelliin, jossa vanhempani olivat jo lämmittelemässä.
Suihkuun ja saunaan. Palautuminen sai alkaa. Paleltuneet sormet olivat todella turvoksissa, mutta ne palautuivat nopeasti. Lämpö palasi vähitellen. Nyt pari päivää myöhemmin "maratonjalatkin" ovat toenneet. Muistot ovat jo kultautumassa. Enää ei joka muistossa sada, tuule ja palele.
P.S. En ole juoksusta halunnut kevään aikana kirjoitella, koska motivaatio-ongelmat ovat vaivanneet. Terveysongelmat syövät motivaatiota ja muodostavat ikävän oravanpyörän. En ole halunnut kuitenkaan pyöriä motivaatio-ongelmissa täälläkin, koska pahimmillaan se ruokkii itse itseään. Juoksu on kyllä maistunut koko ajan, mutta pitkät lenkit ja itsensä ylittäminen treeneissä ovat olleet kovan yrittämisen takana. Maratonin onnistuminen on mielettömän upea asia ja kantaa taas eteenpäin. Juoksumotivaatio on tallella. Miten käy pitkien lenkkien kanssa, aika näyttää.
Hyvä Seena!!!!
VastaaPoistaKiitti - hyvä minä! :)
VastaaPoista