Ite kasvatin.

Tällä viikolla on muutaman kerran käynyt mielessä, että tänä syksynä tulee kaksi vuotta siitä kuin viimeksi värjäytin hiukseni. Myönnetään, että on aika pinnallisen asian vuosipäivä tämä. Asia kuitenkin on ollut ihan kohtuullisen big deal tässä mun (pienessä) elämässä.

Päätös lähti aika spontaanisti, kun pari vuotta sitten syksyllä innostuin ensin luomusertifioidusta kosmetiikasta ja samaan aikaan sain käteeni Marjoja ja maskaraa-kirjan. Siitä ei mennyt montaakaan viikkoa, kun vatsastani löytyi hyvälaatuinen kasvain. Tämä ylimääräinen kasvu sisälläni liittyi lähtökohtaisesti Crohnin tautiini, mutta kahden eri lääkärin suusta kuultu "tämmöisiä tulee ihmisille ja niissä on sisällä kaikenlaista kehoon jäänyttä shaissea" (sanamuoto on muutettu vähemmän medikaaliseksi) herätti ns. lopullisesti.

Päätin keventää shaissen määrää kehossani, joka nykyaikana tässä länsimaisessa yhteiskunnassa on varmasti kohtuullisen hankalaa - mutta saan itselleni zen-olon, että olen antanut oman panokseni oman kehooni tässä asiassa.

Blondina Sisiliassa 2008.

Kun tästä medikalisoituneesta paniikista oli selvitty, niin sitten hiusten kanssa palattiin takaisin pinnallisempiin arvoihin. Ensiksi piti kestää kuukausia selvästä juurikasvusta. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut nähnyt omaa hiusväriäni kuin pikaisesti juurikasvuna muutaman kuukauden välein. Juurikasvu vasten kemikaaleilla tehtyä täydellistä vaaleaa näyttää hyvin laimealta ja hiiren harmaalta. Mutta. Pidemmälle päästetty juurikasvu rupeaakin tuomaan esiin hiuksen oikean värin. Oikeasti värit. On edelleenkin ihan uskomatonta, että miten tummat ja samalla monisävyiset hiukseni ovat. Minulla on vaaleat raidat hiuksissani ihan luonnon puolesta. Yli 20 vuoteen en ollut edes tiennyt minkä värinen tukka minulla on. Tai luulin tietäväni, että se maantienvärinen ja kaamea - juuri sellainen tukka, jonka takia hiusvärit ovat keksitty.

Omalla värilllä Turkissa 2012.

Reilu vuosi silloin meni, kun tuli se kampaajakerta, kun viimeinenkin tekoblondi leikattiin latvasta pois. Minulla on onneksi lyhyet hiukset ja muutaman kuukauden välein sitä lyhenneltiin - ja päästiin nykytilanteeseen. Välillä usko horjui ja olisi tehnyt mieli sanoa kampaajalle, että kaivetaas ne väripurkit kuule esiin. Ei kuitenkaan kaivettu ja siitä olen todella onnellinen. Miten mä tän tunteen nyt tähän dramaattisesti kiteyttäisin? Tämä oma hiusväri edustaa mulle naisellista tai inhimillistä vahvuutta itsensä kanssa elämiseen ja hyväksymiseen. En usko, että pääni tulee kokonaan väriä enää muuttamaan (edes ekokampaamossa), mutta varmasti joskus kaipaan muutosta ja luonnollisten vaaleiden raitojen sekaan jotain muuta. Asia ei kuitenkaan ole ajankohtainen vielä.

Nyt olen saanut uuden idean liittyen hiuksiini. Minulla on aina ollut, melkein 35 vuotta, lyhyet hiukset. Olen opettanut itseni olemaan sitä mieltä, että minulla kuuluu olla lyhyet hiukset - pitkät eivät sovi minun ohuelle hiuskuontalolleni. Samaan tapaan kuin olin 20 vuotta sitä mieltä, että näitä hiuksia ei ilman värjäystä pysty katsomaan ja miten väärässä olinkaan. Olisinko siis väärässä tässäkin asiassa ja minun hiukseni taipuisivat ponihännälle? Tämä kasvatusidea elää nyt vielä fifty-sixty-vaihetta. Viimeksi tästä kampaajan kanssa juttelin ja hiukset leikattiin nyt eri malliin, jotta kasvatusprosessi voisi alkaa. ...mutta en osaa kyllä varmaksi sanoa!