Taide, taiteempi, taitein.

Vuodet vierivät,

vettä sataa,

mutta tunne

ja tupa

pitävät.

Avasin eilen runokirjan. Se on aina vähän hankalaa ja vaivalloista.

Osaankohan minä nyt lukea näitä runoja oikealla tavalla. Luenko tämän kirjan kannesta kanteen vai luenko sieltä täältä. Luenko kuin romaania vai sanakirjaa? Mitä jos en ymmärrä mitään lukemastani? Jos luen vain hauki on kala, vaikka sanoissa on syvääkin syvempi merkitys.

Sama tunne on taidenäyttelyyn mennessä. Kierränkö tämän näyttelyn kaikki teokset vai katsonko vain osan? Mitä, jos en ymmärrä yhtään mitä näen? Otanko tämän jälkeen kahvin kanssa pullan vai pasteijan? Jos minä näen viivan paperilla ja syvempi merkitys jää minulta ymmärtämättä? Kauanko tämän kaiken kiertämiseen menee?

Itselle vieraamman lajin konsertissa. Onko tämä nyt hyvää vai huonoa musiikkia? Pitääkö taputtaa vai ei? Ovatko kaikki muut kuulijat jo ihan tiloissa ? Onkohan tässä väliaika? Mikä tän bändin nimi olikaan, onko tää niinku bändi? Ois sittenkin pitänyt laittaa ne siistimmät kengät.
 
Pari ensimmäistä jaetta, nuottia tai taulua ja sitten se taide vie mukanaan. Sitten ollaankin jo ihan, että joko tää konsertti loppui, olipa mahti kirja tai mieleenpainuva näyttely. Mikä se häkkyrä siinä viimeisessä huoneessa niinkuin oli, ihmetellään pullan äärellä. Arjesta on päästy eroon ja mieli on ihan taiteissa.

Miksi muuten olemme alkaneet uskoa, että

tympeys, kyynisyys ja ilkeys on älykästä.

Siksikö, että tunteet ja elämykset pelottavat.

Onnellinen on varmasti hän, joka tajusi tehdä uuden vuoden lupauksen taiteen käytön lisäämisestä.

Peili

seinään käännettynä

etsin

syyllisiä muista.

Viimeinen taidekokemus on Aino Suholan Rakasta minut vahvaksi- runokirja. Arki on tuotettu taiteeksi, joka palautuu arkeen. Tämä kirja on niiden sadan joukossa, jotka Keskisuomalainen kirjasi tärkeiksi luettavaksi kirjoiksi ja niitä kahlatessa pääsin taas runoja lukemaan. Ei taatusti jätä kylmäksi ja ymmärtää varmasti mistä sivuilla kerrotaan. Välillä varmasti sanoma osuu ja uppoaa liiankin syvälle ja joutuu kääntämään peilin.

Elämä ei toteudu sellaisena kuin me sen

strategioissamme ja suunnitteluseminaareissamme

panemme toteutumaan.

Kun palikoiden, laatikoiden ja kalvoihmisten 

paikalle tulee oikeita ihmisiä, sotku on valmis.

Ja minä ihmettelen, että kyllä se Luostolla toimi...

Sen piti toimia käytännössäkin.

Niin piti.

Laten kanankin piti munia, mutta ruikun pukkasi.

Runot: Aino Suhola, Rakasta minut vahvaksi, 13. painos, 2005.