Juoksua vaaleanpunaisten lasien läpi

Eilen oli ihan satumainen juoksulenkki.

Lähdin liikkeelle kahdeksan aikaan illalla.

Muutama aste oli pakkasta, raikas keli. Talvijuoksukausi tuli myös aloitettua, koska ensimmäisen kerran tänä syksynä kaivoin juoksupipon esiin. Kesätossuilla kuitenkin vielä.

Ilta oli pilvetön ja tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Taivaankansi näytti valtaisalta. Siinä tuntee ihminen itsensä hyvin pieneksi.

Lahden sataman alueella tuikkivat kauniit katuvalot, Sibeliustalo oli valaistu ja Niemessä kotien valot hohkasivat. Lisäksi erilaisia jouluvaloja oli ilmestynyt parvekkeille. Tyylikkäitä värittömiä valoja. Ihan mielettömän kaunista! Kylmät väreet menevät vieläkin.

Valoja ihastellessani, huomasin yht´äkkiä jonkun kulkevan vierelläni. Se oli kettu. Reponen jolkotteli mun vieressä parin metrin päässä. Sitten meidän katseet kohtasi. Ketulla oli niin rauhaisa ja fiksu katse. Sitten se kääntyi ja katosi pöheikköön. Jäi maaginen tunne, kuin kettu olisi sanonut minulle jotain kannustavaa.

Hetki oli niin hieno, että ihan nousi kyyneleet silmiin. Tuntui niin hyvältä kaiken sen kauniin keskellä. Olenko joutunut johonkin taideteokseen tai elokuvaan? Se oli kuitenkin jotakin ihmeellisempää kuin taideteos, se oli luonto.

Ei tartte varmaan erikseen mainita, että juoksu kulki reilun tunnin lenkin verran ihan kuin leikkiä vain.

Tätä ette kuule usein mun suusta: "Kannattaa lähteä lenkille!"