Terveiset Finlandia-laduilta.

Mun projekti "Minä inhoan hiihtämistä"-vaiheesta Finlandiahiihdon 32 kilometrin matkalle tuli eilen päätökseen. Mä otan nyt tähän asiaan hyvinkin positiivisen katsontakannan - tän asian voisi nähdä myös niin että treenata ois pitänyt paljon enemmän ja kilometriajat olivat hitaita jne. Mutta ei lähdetä tuollaisiin nyt ollenkaan. Jos nyt kerrankin joku riittäisi!

Mun ihana ystävä H on hiihdellyt joitakin vuosia ja on kertonut miten se on ihanaa! Mä olen aina sanonut, että hiihto ei ole mun juttu niinku ollenkaan. Mä en pidä edes talvesta. Viime talvena mä jo välillä huomasin miettiväni, että voishan tuota hiihtoa joskus kokeilla. Suksipaketti vaan maksaa jonkun euron, niin ei sitä ihan kokeilemisen takia kannata kaupassa käydä.

Marras-joulukuun vaihteessa työnantaja ilmoitti maksavansa halukkaat Finlandiahiihtoon. Minä sitten siltä istumalta ilmoitin itseni perinteisen lyhyemmälle matkalle. Tuli syy käydä suksikaupassa! Tällä toimenpiteellä varmistin myös, että sukset käy enemmän kuin yhden kokeilulenkin.

Kaikenlaista kremppaa osui tähän talveen, mutta kyllä sitä lenkilläkin ehti aina sairastelujen välillä käydä. Sen verran lyhyeksi jäi harjoitteluaika, että pitkät lenkit jäi vähälle. YouTubesta opettelin hiihtotekniikkaa. Siellä on tosi paljon eri lajien opetusvideoita ja ainakin hiihdosta tosi hyvää matskuu. Hiihtoseuran järjestämän hiihtotekniikkaillan kävin myös. Se avasi silmät: enhän mä osaa hiihtää yhtään!

Sitten tulikin eilinen aamu. Pari päivää olin pastannut eli tankaillut. Oli tosi jännää, kun ei tiennyt miten hiihtotapahtumassa ollaan eikä oikein tiennyt, että miten pitkä matka 32 kilometriä niinku hiihtäen on. Voin kertoa, että takarivissä tunnelma oli oikein leppoisa. Tämä tieto on just se tärkein, että kaikissa näissä tapahtumissa on kaksi eri ryhmää: kovakuntoiset tosissaan menijät ja sitten itsensä ylittäjä harrastelijat. Kaikki menee saman reitin, mutta ihan eri tunnelmissa. (Et mukaan vaan kaikki!)

Kuva: Finlandiahiihdon omaisuutta. Lähtötunnelmaa eiliseltä.

 Sit lähdettiin matkaan. Lahden Stadionilta lähdetään jonoissa pitkään nousuun. Nousun jälkeen on pätkä tasaista ja sitten alkavat koko matkan jatkuvat nousut sekä laskut. Jos on tottunut jäällä hiihtämään, niin voi reitin mäkisyys tulla yllätyksenä. Mäkeä olen mennyt ylös useamman kerran tänä talvena: uudestaan, uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Se kyllä pelasti eilisen. Sitten tullaankin siihen mäen alas tuloon. Se on ollut tässä hiihtämisessä kaikkein jännittävintä. Jos mäessä on latu, niin nyt jo tiedän, että antaa mennä vaan! Aluksi sekin jännitti. Sitten tullaan niihin mäkiin, jossa ei ole latua. Mennään auraamalla alas, joo ymmärrän, mutta kun iskee paniikki, niin ei se ole ihan niin helppoa. Miten ne polvet on ja mihin paino laitetaan. Mä olin itselleni uskotellut, että jos pertsaa mennään, niin kyllä siellä on ladut mäissäkin. Voin kertoa, että ei ole. Ensimmäisen mäkeen tullessa näin kun porukka rupeaa edessä pakkautumaan jonoihin ja vauhti loppuu. Tajusin, että nyt auraillaan jonoissa alas. Siinä ei voi kuule muuta kuin aurailla. Tiedän, että Finlandia-hiihtoon ei varmaan pitäisi mennä harjoittelemaan mäen laskua, mutta minä menin ja mä opin eilen laskemaan mäkiä. Menin alas sellaisia mäkiä, joita en ilman ryhmäpainetta olisi ikinä lähtenyt edes kokeilemaan. Loppumatkasta olin jo niin väsynyt, että oli sellainen olo, että ihan sama – antaa mennä vaan.

Messilässä. Kumpi on enemmän mutkalla, naama vai numero? Kuva: K. Ikonen

 Matkan kohokohta oli minun mittakaavassani tosi hurja mäki, joka laskee ensimmäiselle huoltopisteelle Messilään ja mäestä selvittyäni sain hiihdellä The Juha Miedon perässä Messilään ja siellä olivat minun kannustusjoukot paikalla. Ihan parasta oli kuitenkin lasketella takaisin Lahden hiihtostadionille, olinhan juuri oppinut laskemaan mäkiä ihan rennosti, ja kuulluttaja selostaa, että ”nyt stadionille saapuu Seena Ikonen…”. Mä olin ihan fiiliksissä, että täältä tullaan! Kaikki tuska oli poissa, mä olin oppinut laskemaan mäkiä ja muutos anti-hiihtäjästä hiihtostadionille suihkijaan oli tehty.

Oma mitali, jonka kuvasin ihan ite. Mitali laitettiin ihan kaulaan, joka on hienoa. Viimeksi mitalin on saanut oikein kaulaan Ateenassa syksyllä 2009. Mitalissa pitää olla kaulanauha, eikä mitään käteen iskettävää muovipussissa olevaa lätkää.

 Jos tulee toistekin lähdettyä Finlandian laduille, niin nyt on nähnyt miten tapahtuma etenee. Jos haluaa pitää omaa vauhtia yllä, niin hiihtokunto pitää olla kunnossa. Itse katselin monta kertaa taakseni ohitusladulle, mutta ei oikein tiennyt kestääkö oma kunto lähteä ohittamaan muiden ohituskaistalaisten kanssa edellä olevia – varsinaisella ladulla vauhti oli välillä hyvinkin hidasta. Lopulta päätin lopettaa kyttäilyn ja vedin ihan sunnuntaiajelija-vaihteen päälle. Ei tässä ole mihinkään kiire. 32 kilometriä hiihtoa on kuitenkin hyvä treeni mille lauantaille tahansa. Maalissa sai mitalin ja lihasoppaa. Ihmisen oli hyvä.