Ajatuksia kuntosalilla treenaamisesta.

Kuntosalilla treenaaminen ei ole koskaan herättänyt minussa suuria tunteita, vaikka tiedostan täysin lihaskunnon tärkeyden peruselämisen kannalta sekä toki osana muun liikunnan harrastamista.

Olen ollut kuntokoulussa, jossa minulle on sanottu, että lihaskunto on heikko - ja minä en enää nuorene, joten pitäisiköhän rouvan tehdä asialle jotain.

Minulta on mitattu rasvaprosenttia ja todettu sen olevan liian korkea - ja kerrottu, että ruokavalion lisäksi siihen auttaisi lihaskuntoharjoittelu, kun rouva ei tästä nyt enää ainakaan nuorene ja lihaskunto on elintärkeä asia.

Fysioterapeutti on kertonut, että kiputiloista johtuvia kehon vääriä asentoja voisi helpottaa paremmalla lihaskunnolla - kun rouvan crohnin tauti ei ole mihinkään poistumassa.

Kaikkea tämmöistä on muutaman esimerkin mainitakseni sattunut kohdalle - ja muutaman kerran olen sitten oiken ryhdistäytynyt ja vaappunut sinne kuntosalille. Minulle on tehty saliohjelmia ja olen aikani käynyt siellä heilumassa - kunnes en enää ole käynyt.

Menneenä syksynä olen käynyt sitten ilman saliohjelmaa säännöllisen epäsäännöllisesti salilla pyörimässä. En ole oikein tiennyt, että mitä siellä teen - mutta olen työstänyt ajatusta siitä, että oikeasti tietäisin mitä lihasta milloinkin treenataan. Ihan sama niistä laitteista, lihas edellä.

Katsoin viimeisiä minulle tehtyjä saliohjelmia ja mietin niitä kertoja, kun niitä on käyty minun kanssani läpi ohjaajan toimesta. Ohjelmat ja ohjaukset ovat olleet hyvin laitelähtöisiä tai tekniikkalähtöisiä - mutta se varsinainen ohjaus siihen lihakseen on jäänyt liian vähäiseksi. Laitekeskeisyyshän on ihan vihon viimeinen lähtökohta tutustua itselle vieraaseen lajiin. Salille mentäessä on miettinyt lähinnä, että miten se laite nyt toimikaan - ja mitä jos en osaa käyttää sitä laitetta ja joku huomaa tyhmyyteni. Tekniikkalähtöisyys toki parempi lähtökohta, että ei itseään hajoita - mutta siinäkin pitäisi olla mukana lihaslähtöisyys ja jos tekniikan ymmärtäminen ei mene perille, niin sitten pitäisi olla joku toinen liike kyseiselle lihakselle. Tärkeintähän on se lihas, ei se, että kaikkien pitäisi osata kaikki liikkeet. Aina ei vain tajua.

Tämmöistä ajattelukulkua olen tässä syksyn mittaan käynyt itseni kanssa läpi. Välillä on ollut selkeämpi näkemys salitreenin olemuksesta ja välillä on kuljettu hämärässä. Olen tehnyt tutkimusta kirjoista ja netistä, että minkälaisilla lihasjaoilla ihmiset treenaavat. Miettinyt, että mitä lihasryhmiä on. Kerännyt pankkia erilaisista liikkeistä eri lihasryhmille. Mitä siellä salilla oikeasti tehdään?

Yhden tunnin vietin ammattilaisen kanssa salilla ja siitä sain paljon irti. Tekniikasta kävimme läpi maastavetoa ja kyykkyjä. Äärettömän hyvä tekniikkaosuus siis. Sain hyvin kiteyttäviä neuvoja siihen, että minun pitäisi saada sieltä salilta voimaa. Voimaa, voimaa, voimaa. Minun on ihan turha mennä sinne salille tekemään aerobista treeniä, kun teen sitä kohtuullisesti muutenkin. Painoa ja vastusta tulee olla, lyhkäisiä sarjoja. Lisäksi salitreeniä tukemaan se vihko, johon tehdyt treenit kirjataan ja tuntemukset. Ihan perusjuttuja, mutta kuitenkin asioita, jotka meinaa sinne ihmettelyn sekaan hävitä.

Oikeastaan tuon ammattilaisen kanssa vietetyn tunnin jälkeen homma rupesi selvenemään. Nyt olen sitten aina salille menoa edeltävänä iltana ja katsonut itselleni liikkeet valmiiksi. Tiedän täsmälleen mitä lihaksia seuraavana päivänä treenataan ja millä liikkeillä. Tykkään treenata paria liikettä vuorotellen ja olen liikeparitkin päättänyt etukäteen. Pienistä painoista puhutaan, mutta olen nyt reilulla kädellä lähtenyt korottomaan painoja - jos huomaan, että on liikaa, niin sitten pudotan - ajatus kuitenkin koko ajan siinä voimassa. Voima, voima, voima.

Nyt voin sanoa, että katson tätä salimaailmaa ihan uusin silmin ja maailmankuvani on tässä suhteessa laajentunut todella big time. Jos tämä innostus asiaan nyt kantaa pidemmälle kuin aikaisemmin, niin vähitellen toki opituista asioista tulee rutiinia - mutta varmasti mennään vielä pitkään suunnittelu- ja oppimis-linjalla. Kyllähän se sitouttaakin ihan eri tavalla, kun itse luot ohjelman ja käytät suunnitteluun sekä ihmettelyyn aikaa vrs. kulkea salia ympäri jonkun toisen tulostaman lappukasan kanssa,  joka on sinulle sopiva ohjelma jonkun toisen mielestä.

Sen verran syvälle tämä kuntosalioppi on nyt kuitenkin mennyt, että en usko enää ikinä heiluvani kuntosalilla päättömästi, voisiko jopa sanoa turhaan. Joku ajatus on nyt siitä minkälainen treeni tuo hyvän fiiliksen lihakseen ja ehkä tulosta lihaskuntoon (siitä en vielä tiedä, kun matka on alussa) ja hyvin vahva ajatus siitä minkälainen treeni on vain laitteiden ympäri kiertämistä paperilapun kanssa = ajanhukkaa.

P.S. Illalla salitreeniä suunnitellessa ei myöskään kehtaa syödä karkkia samaan aikaan. Ei ainakaan tammikuussa.

J.K. Tässä linkki tekstiin, jossa olen joulukuussa 2013 ajatellut jollakin tasolla alkaneen salitreenin jatkuvan vielä tulevaisuudessa. Ei jatkunut ja kun ajattelen painoja, joilla tein jalkaprässiä tuolloin ja ajattelin sen olevan hyödyllistä, niin heiluminen on kevyt termi sille toiminnalle.

Sokeriaddikti ja ympäröivä maailma.

Sain muutaman kommentin pari postausta sitten siitä, miten voi olla vaikea olla ilman sokeria muiden ihmisten kanssa - varsinkin, jos on joku muukin ruokarajoite esim. viljaton, luontaisesti gluteeniton, maidoton, lihaton ja mitä näitä nyt on.

Se on kyllä totta. On helpompi ottaa tarjottu herkku vastaan ja syödä se, kun aloittaa vinkuvanku siitä, että kun mä en voi syödä tätä enkä tätä. Inhoan sellaisia ihmisiä, ja ta-daa - olen itsekin muuttumassa sellaiseksi. Elämä on. (tästä toki pois allergikot ja muuten oikeasti ruoka-aineista hengenvaarallisia oireita saavat, teitä en inhoa)

Tammikuussa en ole syönyt karamelleja enkä suklaata eli namilakko on pitänyt ihan ongelmitta. Muutaman kerran olen nyt syönyt jotain kastamisia, joita minulle on tarjottu. En mitään suuren suurta huonoa omaatuntoa niistä tunne, mutta olisihan sitä voinut jättää nekin ottamatta. Sitten olisi joutunut selittämään ja nopeammin pääsee, kun laittaa tarjotun herkun suuhun - mutta ei vedä koko pakettia keksejä, pullaa tai jäätelöä.

Töissä juttelimme eilen lounaspöydässä, että olisikin hyvä, että juuri se karkin mässääminen jäisi pois. Meillä töissä on todella tämä lomaltapaluu-lomallelähtö-juhlapäivä-jokainenpäivävoiollajuhlapäivä-kestitys lähtenyt ns. käsistä, jonka takia olemme (melkein) kaikki jonkinlaiselle sokerittomuuskuurilla. Siitä se ajatus sitten lähti.

Puhuimme myös, että töissä tarjottujen makeisten syöminen ei vähennä kotona syötyjen karkkien määrää, vaan tuntuu jopa lisäävän sitä. Karkkiin tulee tottumus ja jatkuva kaipuu. Kivasta tiimin toimintaa parantavasta karkkihetkestä on tullut rasite. Ehkä se on juuri se, miksi aina ei ole perjantai ja joulu on vain kerran vuodessa. Liika on liikaa ja siitä menee maku.

Karkkilakon pitämistä on toki helpottanut myös se, että siellä työpaikalla kukaan muukaan ei niitä karkkeja syö - mutta en ole niitä ostanut kaupasta, kioskista enkä huoltoasemalta. En ole syönyt miehen karkkipusseista enkä suklaalevyistä. Joku osa onnistumista on siis omaakin ansiota.

Näin ympäröivä maailma on siis sekä tukenut että ollut tukematta sokerittomuutta. Toisaalta itsehän sen valinnan tekee, että jättää sanomatta, että ei halua sokerillista tuotetta. Sokerin syömättömyyttä ei voi perustella sillä, että on autolla liikenteessä.

Näin se vähä-sokerisempi tammikuu on sitten kulkenut ja ihan ilman suurempia vieroitusoireita. Nyt kyllä huomaa, että kyllähän se suklaa ajoittain on mielessä. Välipaloja on hyvä olla saatavilla.

Oltuani 21 päivää ilman suklaata, näin suklaa-aiheisen kangastuksen. Olin näkevinäni, että työpaikan ravintolan karkkihyllyn valikoimiin oli tullut Fazerin Sinistä - tänään huomasin, että ei sitä edellenkään ollut valikoimassa. Se oli vain sokeriaddikti kuivalla aavikolla.

Sokeriaddikti opiskelee kirjoista sokeriaddiktina olemista.

Sain luettua Sokeripommi-kirjan loppuun ja tulin siihen tulokseen, että minä olen toki sokeriaddikti - mutta tilanteeni ei ole tuon kirjan mukainen. Sokeripommissa lähdetään siitä, että addiktio on sairaus ja neurologiset eroavuudet aiheuttavat toisille suuremman mahdollisuuden ajautua addiktioihin. Sairauteen tarvitaan ulkopuolista apua oman toiminnan lisäksi. Tämä on varmasti totta ja uskon tähän, mutta en osaa ajatella, että minä voisin vedota mihinkään tämmöiseen. Sairautta ei ole mahdollista säädellä omien päätöksien voimalla. Siinähän on se porsaanreikä, että jos et pysty olemaan syömättä sokeria vaikka olet päättänyt - niin voit selittää, että siihen on neurologinen syy, jota ei vaan pysty päätöksellä parantamaan. Itsepetosta vai totta? Jokainen varmasti itse tietää, että missä kohtaa oma addiktio on menossa - jos esim. lukee tuon kirjan. Katsoo itseään peiliin. Tarvittaessa asiaan voi sitten hakea apua, jos tunnistaa itsensä kirjan oikeasti sairaasta ihmisestä.

Sokeripommi on kuitenkin hyvä sokerittomuuden puolesta puhuva kirja. Siinä on hyviä pohdintoja sokerin vaikutuksesta nyky-yhteiskuntaan, tarinoita sokerista vieroittuvista ihmisistä, ruokareseptejä ja listauksia ehkä yllättävistäkin asioista, joissa sokeria on. Suositeltava kirja kaikin puolin ja herättää paljon ajatuksia. Seuraavan kerran kun ihmettelen, että joku ei pysty lopettamaan tupakanpolttoa, niin voin miettiä, että mikä on sillä hetkellä suhteeni karkkiin.

Sehän oli kuitenkin hyvä ja helpottavaa, että ei löytänyt itseään Sokeripommi-kirjan sokeriyliherkkyydestä sairastavasta ihmisestä. Tilanne ei ehkä olekaan niin paha.

Nyt hain kirjastosta Pirjo Saarnian kirjoittaman Irti makeanhimosta-kirjan. Tämä on vuonna 2014 julkaistu uudistettu painos vanhasta kirjasta. Ihan uusinta uutta siis. Olen vasta alussa tämän kirjan kanssa, mutta luulen löytäväni itseni enemmän tästä kirjasta. Tässä kirjassa lähdetään siitä, että makeanhimosta voi päästä eroon helpommin kuin uskotkaan - ei tarvitse mennä katkaisuhoitoon, AA:han ja terapiaan. Tässä kirjassa on enemmän pohjana ruokailun järkeistäminen, verensokerin heilumisen tasaaminen ja fiksumpien ruokien ruokavalioon ottaminen. Mielenkiinnolla jatkan tätä kirjaa ja haen toisenlaista näkökulmaa sokeririippuvuuteen. Eikä tässä Saarnian kirjassa tarvitse lopettaa sokeria kaikissa muodoissaan kokonaan, kuten Sokeripommin "maailmakuvassa."

Irti makeanhimosta, Pirjo Saarnia (2014) ja Sokeripommi, Jonsson & Nordström (2005)

Sokeriaddikti ihmettelee sokerin mahtia.

Olen edennyt Sokeripommi-kirjassa jo siihen vaiheeseen, jossa kirjoittaja ehdotti kirjan lukemisen lopettamista, jos ei ole ihan itseään siitä löytänyt. Jos uskoo enemmän siihen, että sokeri on ihmisen kehon tarvitsema luonnontuote kuin heroiinin verrattava huume, niin kirjan sisältö ei ehkä ihan osu ja uppoa.

Kirjan sisältö on monin kohdin kolahtanut, mutta monin kohdin mennyt mielestäni aika korkealta ja kovaa. Joissain kohdin joutuu vielä miettimään ennen kuin voi olla samaa mieltä. Kieltäytyminen toki kuuluu kunnon addiktin elämään.  Jatkan kuitenkin kirjan loppuun, vaikka en ihan kaikkea siinä mainittua elämän vastoinkäymistä laittaisi sokerin piikkiin    ....mutta....

...sitten luin lehtipinosta Voi hyvin-lehteä 9/2014 ja ihan kanteen oli kirjoitettu, että Kokeile uutta: viikko ilman sokeria!

Ajatelkaa, joku ihan kirjoittaa jutun siitä miten ollaan viikko ilman sokeria. Jos sokeri ei olisi vastaava tuote kuin huume/tupakka/alkoholi, niin miksi tämmöisiä juttuja kirjoitettaisiin meille kaikille luettaviksi? Ja kyseessä on siis viikko, ei kuukausi, ei vuosi, ei loppuelämä - vaan seitsemän päivää.

Toimittaja ei edes selviä ilman sokeria seitsemää päivää, vaikka kirjoittaa asiasta juttua.

Hän kuitenkin saa hyviä kokemuksia melko sokerittomasta elämästään - seitsemän päivän kokemuksella. Kyllähän tämäkin taas tukee sitä huumeajattelua, jos viikon melkein-lakolla saa jo tuloksia. Jos on joka päivä tissutellut alkoholia jo pitkään ja sitten on viikon kokonaan ilman, niin kyllähän sitä maailma varmaan kirkastuu. Voi sokeri.

P.S. Äsken sain mieheltäni suklaalevyn tuliaisena Tuurista - niin kuin aina. Ei tee pahaa olla syömättä sitä - kunhan sitä ei avata. Eilen olisin voinut nähdä itseni vetämässä koko levyn naamariin samantien, koska raskas työviikko olisi nollattu sillä hetkessä. Sokerilla on paljon voimaa, näin ainakin kuvittelen - vaikka sehän on vaan hiilihydraattia.

Värikäs perunasalaatti

Tässä hyvä ja helposti muunneltava perunasalaattiresepti. Kuitenkin hiukan kaikki keventelee salaa tai avoimesti tammikuussa. Sokeritonkin on, kun jättää kastikkeestakin sokerin pois. Ajatelkaa, että tämmöisessä salaatissakin on sokeria. Niin, salaatissa. *hymy*

Tää annos on 12:toista, mutta salaatti säilyy useamman päivän jääkaapissa ja viimeisen annoksen laitoin mikron kautta. Olikin yht´äkkiä lämmin ruoka. Juhlistin blogin 4-vuotispäivää. *hymy*

 

1 kg perunoita

2 rkl öljyä

1 rkl vettä

1 rkl valkoviinietikkaa

1/2 tl suolaa

mustapippuria

1 (80 g) punasipuli

3-4 (n. 60 g) kevätsipulia

250 g retiisejä

1/2 dl tilliä / laitoin kuivatettua

150 g kurkkua 

1 rs (250 g) pieniä tomaatteja

 

Kastike

2 dl kermaviiliä

1 rkl valkoviinietikkaa

suolaa

1/2 tl sokeria

1/2 dl tilliä hienonnettuna / laitoin kuivatettua

1/2 (n. 70 g) punaista paprikaa 

• 1. Keitä perunat suolalla maustetussa vedessä ja jäähdytä. Kuori ja leikkaa perunat pieniksi lohkoiksi. Vatkaa öljy, vesi, viinietikka sekä suola ja pippuri sekaisin ja sekoita hyvin perunoiden joukkoon. Peitä ja anna maustua kylmässä muutama tunti, mielellään yli yön.
• 2. Kuori ja halkaise punasipuli. Leikkaa puolikkaat lehdenohuiksi viipaleiksi ja hajota ne suikaleiksi. Leikkaa kevätsipulit ohuiksi renkaiksi.
• 3. Pese retiisit, poista kannat ja leikkaa pieniksi lohkoiksi. Hienonna tilli. Säästä puolet tillistä kastiketta varten ja sekoita loput sipuleiden ja retiisilohkojen kanssa perunoiden joukkoon. Lusikoi salaatti kulhoon tai laakealle vadille.
• 4. Halkaise kurkku ja leikkaa viipaleiksi. Halkaise huuhdotut tomaatit. Koristele salaatti kurkkuviipaleilla ja tomaateilla.
• 5. Mausta kermaviili viinietikalla, suolalla ja sokerilla. Sekoita joukkoon tilli. Hienonna puhdistettu paprika ja sekoita silppu kastikkeeseen. Levitä kastike raidoiksi salaatin päälle. 
• Lähde: www.k-ruoka.fi
•