Mä opetan itselleni asioita kuvittelemalla laittavani tarkkaan mietityt tärkeät oivallukset post-it-lappu-tyyppisesti jääkaapin kylkeen kiinni. Ei niitä lappuja oikeasti mihinkään kiinnitetä (voisi kyllä kiinnittää), mutta mun mielikuvitusjääkaapissa ne kyllä kaikki on.
Nyt mulla on uusi lappu työstössä. Siinä tulee lukemaan jotenkin näin: Lue kirjoja, joita kirjoittavat ei-länsimaissa syntyneet ihmiset.
Tämä ajatus lähti elämään Khaled Hosseinin kirjaa Leijapoika lukiessa. Tänään luin kirjan loppuun ja heti harmittaa, että piti viimeinenkin sivu tänään jo ahmia. Olisi sitä voinut vielä huomiselle venyttää.
Tämä kirja on todella pysäyttävä ja puhutteleva. Olen aikaisemmin lukenut Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka on kirjoitettu vasta tämän Leijapojan jälkeen. Tuhat loistavaa aurinkoa oli myös puhutteleva ja suuria tunteita herättävä. Muistaisin kuitenkin keskittyneeni siinä naisasiaan ja naisen asemaan Afganistanissa. Luultavasti silloin tuli mietittyä naista muslimimaailmassa yleisemminkin. Ne olivat jo niin isoja teemoja, että en muista miettineeni isompaa kontekstia Afganistanin osalta. Kirjaa markkinoitiin lauseella "Unohtumaton romaani, jonka jälkeen uutisotsikot eivät koskaan enää näytä samalta."
Tämä Leijapoika toimi minulle paremmin äskeisen mainoslauseen eläväksi tuojana. Tässä kirjassa pääosassa on Afganistan ja sivuosissa on lähinnä miehiä. Afganistan on ollut sotatanner kauemmin kuin minä olen elänyt. Jos Afganistan ei olisi ollut minun elämänkaareen suhteutettuna aina sotatanner, niin en tietäisi kyseisestä alueesta sitä vähääkään mitä nyt tiedän. Afganistan sananakin edustaa jotakin kauhistuttavaa, absurdia, ehkä jopa pelottavaa, kaaosmaista kansaa, huivipäisiä ihmisiä, jotka taistelevat vuosikymmenestä toiseen ja ajavat itseään konflikteihin, talebaneja kaikki. Sotivat välillä keskenään, välillä venäläisten kanssa, sitten jenkit rahtaavat verodollarinsa paikalle, välillä hyväntekeväisyysjärjestöt laittavat itsensä johonkin maakuopan ja pommikoneen väliin. Suomessakin on jouduttu pohtimaan, että ovatko rauhanturvaajamme siellä rauhan asialla vai olemmeko sodassa Afganistanin kanssa? Outoa sakkia. Suuri osa kansasta elää pakolaisina naapurivaltioissa. Afganistanin edessä ihminen joutuu myöntämään pienuutensa: en ole kai rasisti, mutta vahvasti ennakkoluuloinen kyllä.
Ehkä tämä oma pienuuteni ennakkoluulojeni kanssa joutui Leijapojan kanssa niin isolle koetukselle jo kirjan alusta asti, että isompi pyörä lähti päässä pyörimään. Kirjan alku sijoittuu ajalle ennen 1970-luvun sisäisiä vallankumouksia ja Neuvostoliiton joukkojen tuloa, silloin Afganistan oli valtio muiden joukossa. Ihmiset elivät normaalia elämää. Oli rikkaita ja köyhiä. He asuivat taloissa, kävivät koulua, tekivät töitä, viettivät vapaa-aikaa, haaveilivat tulevasta, kehitys kehittyi, ajoivat autolla, oli kauppoja, ravintoloita ja hotelleja neonvaloineen sekä vahvoja perheyhteisöjä. Heillä oli myös normaaleja vastoinkäymisiä: lasten välistä kiusaamista, pimeitä töitä, sairastumisia, häviöitä leijakilpailuissa. He eivät taistelleet, eivät kulkeneet konekiväärien kanssa, eivät hakeutuneet konfliktista seuraavaan. He eivät olleet kaaosmainen kansa, joka olisi ollut erityinen pelottava. He olivatkin normaaleja ihmisiä muslimivaltiossa.
Kirja päätyy 2000-luvun alkuun saakka. Matka on pitkä ja siinä ajassa kokonainen valtio ja kansakunta ajetaan alas. Sitä ei toki hävitetä kokonaan, vaan köyhyyden ja epätoivon keskellä elää niitä normaaleita ihmisiä muslimivaltiossa. Niitäkö, jotka ovat jotenkin pelottavia ja niitä, jotka hakeutuvat konflikteista toiseen? Vai niitä, jotka myyvät oman jalkaproteesinsa saadakseen lapsille vielä viikoksi ruokaa? Niitä, joika talebanit tappavat kivittämällä just for fun? Niitä, jotka ei tainnutkaan hakeutua konflikteista toiseen? Niitä, joiden pitäisi nyt saada valtio taas jaloilleen? Niitä, jotka ei ollut niitä toisia, vaan meitä ihmisiä.
Uuden jääkaappilapun innoittaman aloitin nyt lukemaan Chimamanda Ngozi Adichien kirjaa Puolikas keltaista aurinkoa. Siirrytään siis Nigeriaan nigerialaisen naiskirjailijan mukana. Hosseinin tapaan, hän on sittemmin siirtänyt kotinsa uudelle mantereelle.
J.K.
Khaled Hosseini on perustanut säätiön Afganistanin kansan tueksi: The Khaled Hosseini Foundation.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista. Ilahduin!