Eilen lunastin taas yhden uuden vuoden lupauksen. Aloitin uimakoulun. Kurssille pääsi, jos pärjää isossa altaassa. Minähän olen pärjännyt siellä jo kohta 30 vuotta, joten olikin jo aika siirtyä uimisessa seuraavalle levelille. Kurssi kestää seitsemän kertaa ja on aina maanantai-iltaisin puoliyhdeksältä. Hyvin lähellä nukkumaanmenoaikaani siis, mutta joskus on venyttävä tavoitteiden vuoksi. Triathlon täältä mä tulen!
En ole liikunnallisesti mitenkään lahjakas ja en varsinaisesti tunnista oikeata tai vasenta. Pari viikkoa sitten meinasin hukkua mummojen vesijumpassa. Olin siis hiukan kauhuissani ja samalla tohkeissani koko kurssista. Suihkutiloissa tajusin heti, että minulla on väärän värinen uima-asu. Kaikilla muilla oli musta. Minulla ei ollut myöskään uimalaseja. Hävetti. Sellainen lakkikin oli melkein kaikilla.
Rohkeasti kuitenkin päädyin altaaseen ja siitä eteenpäin kaikki meni oikein mainiosti. Harjoiteltiin hengittämistä, selkäuintia ja vapaauintia. Tiesittekö, että vapaauinti (olikohan se vapaauinti...) on sama asia kuin krooli. Mä en tiennyt. Nyt tiedän, eikä se mikään tietokilpailu kuitenkaan ollut - onneksi. Pysyin hyvin mukana ja opinkin kaikkea. Kerran meni vettä nenään oikein kunnolla ja kerran meinasi krampata pohkeet. Onneksi oon magneesiumini syönyt, niin ei kramppaillut enempää. Välillä joutui odottamaan altaassa muita ja kylmiltään potkimaan lähtiessä kramppi punkee pakolla päälle.
Oikein oli mukavaa ja tunti meni ihan siivillä. Oikein uiminen on todella raskasta ja vaikeaa, mutta ehkä se tästä. Hankalinta on hengittäminen. Jos olette aloittaneet uusia liikuntaharrastuksia, niin tiedätte, että joka lajissa opetellaan erilainen hengitys. Jos harrastaa montaa lajia, niin täytyy tosiaan keskittyä siihen hengittämiseen: oliko tää nyt pilatesta, uimista, juoksua vai aurinkotervehdys? Puh-puh-puh. Hengästyminen tulee joka lajissa aika samalla tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista. Ilahduin!